Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP ei ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue, eikä monen mielestä kaikki työ ole yhtä arvokasta

Istahdin sattumalta kokeneemman toverin viereen lentokoneessa matkalla Oulusta Helsinkiin. Olin juuri tulossa valtuuston kokouksesta ja matkalla omalle työmaalle Hakaniemen Ympyrätaloon. Kun olimme nousukiidossa vaihtaneet päällimmäiset kuulumiset, puhe kääntyi kuntapolitiikan syövereihin.

Kysyin kuntapolitiikan veteraanilta seuraavaa: Me sosialidemokraatit vakuutamme olevamme vastuullinen ja luotettava kuntatalouden hoitaja, mutta kun on tullut aika laittaa kunnan tulot ja menot tasapainoon, vastauksemme on liian usein joko veronkorotukset tai lisälaina. Onko siis mahdollista, että kunnan ulkoistamat palvelut voisivat olla osa sosialidemokraattista politiikkaa?

Kaveri mulkaisi minua kohtuullisen vakavasti ja rykäisi: ”Nyt ollaan muuten aika ytimessä.” Hän kertoi valtuutetun roolista käsin monia esimerkkejä, joissa kunnan oma työ oli tullut kaksi kertaa kalliimmaksi kuin sama urakka yksityisten toimijoiden tarjouksissa. Työn laadussa ei ollut löytynyt juurikaan eroa, mutta urakkahinta oli karannut kunnan omana työnä. Syynä olivat pääasiassa olleet kunnan omat hallinnolliset kuviot, joihin aika ja resurssit olivat valuneet.

Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon?

Nyt eletään pitkän laihan kauden jälkeen positiivisten talousuutisten aikoja. Kansantalous kasvaa kohisten ja työpaikatkin lisääntyvät kiihtyvään tahtiin. Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon? Esimerkiksi Oulussa on matkaa tasapainoiseen taloustilanteeseen noin 40 miljoonaa euroa, jota on sosialidemokraattienkin lähdettävä kuromaan umpeen ollakseen vastuullinen kuntatalouden hoitaja.

Miten kuntapoliittista vastuuta sitten kannetaan tänä haasteellisena aikana? Olennaista on tehdä kunnallisjärjestöissä kuntatalouden tiekartta vuoteen 2020, jolloin maakuntauudistus nielaisee ainakin terveyssektorin kokonaan.

Sitten tuleekin se vaikein kohta: Jos 40 miljoonan talousvajetta ei voida korvata pelkästään talouskasvuun ja verotuloihin luottaen, mikä on demarien leikkauslääke? Onko meillä uskallusta ulkoistaa kunnan toimintoja säästämisen nimissä?

Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Väitän, että halukkuus on hyvin rajallista. Nimittäin, jos olemme aivan rehellisiä, me sosialidemokraatit pidämme julkisen sektorin työpaikkoja helposti yksityistä sektoria arvokkaampina. Emme siis ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue. Kaikki työ ei ole yhtä arvokasta. Näin kuuluu meidän monien sisäinen ääni.

Kun kunnallista työtä yksityistetään, lisääntyvät työn epävarmuustekijät. Työehtoihin tulee helposti muutospaineita ja työn sisällötkin muuttuvat. Ulkoistamisen myötä kunta voi saada helpotusta jatkuvasti kasvaviin velkaantumispaineisiin tästä huolimatta. Vastuullinen sosialidemokraattinen valtuutettu on tulevaisuudessakin työn puolustaja, ei vain julkisen työn kannattaja.

Kun kunta ulkoistaa esimerkiksi varhaiskasvatusta tai maan- ja viherrakentamista, monien demareiden argumentit ovat kohtuuttomia: ”Ulkoistamalla katujen puhtaanapidon annamme tilaa ylikansallisten yhtiöiden monopoleille.” Ihan oikeesti. Väärien uhkakuvien luominen tekee meistä some-kansan edessä entistäkin etäisempiä. Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, oli demarimieleni keventynyt kummasti. Toverin kanssa on aika ajoin syytä puhua vaikeistakin asioista oikeilla nimillä. Asioiden ja aatteen ytimessä ollaan harvoin liian usein. Ja aina ei ole pakko olla edes oikeassa.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tekopyhyys myrkyttää politiikan, kun hyvä poliitikko peittää paheensa ja pyrkii näyttämään äänestäjille vain kiillotetun kuoren

Aluksi seuraa varoitus: Tämä kirjoitus sisältää poikkeuksellisen paljon uskonnollista materiaalia. Välitöntä uskoontulon varaa ei kuitenkaan ole. Ateistit ja agnostikotkin voivat saada ajatteluunsa aineksia. Tekstikohdissa saattaa olla pieniä jäämiä kirkkoviiniä tai vanhoja kuituja. Politiikkaa ja uskontoa sekoitetaan tässä kirjoituksessa häpeilemättömästi.

Viime sunnuntaina kirkoissa ympäri maailman saarnattiin kristityn vapaudesta. Meille demareille vapaus on lähes pyhä käsite. Puhumme vapaudesta mielellään kahdessa merkityksessä: vapaudesta jostakin ja vapaudesta johonkin. Klassisin esimerkki lienee ajatus työn orjuudesta vapautumisesta, vaikka orjatyötä teetetään vielä tämänkin päivän Suomessa. Vapaus esimerkiksi koulutukseen ja oman uskonnon harjoittamiseen ovat taas esimerkkejä positiivisesta vapaudesta.

On suorastaan kirjoittamaton sääntö, ettei politiikassa voi pärjätä ilman opportunismia ja tekopyhyyttä.

Kun Jeesus puhui vapaudesta, hän mielellään käytti vertauksia. Fariseukset ihmettelivät, miksi Jeesuksen opetuslapset eivät paastonneet? Hän otti esimerkiksi meille demareille tutun räätälin ammatin:

”Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan.”

Miksi ihmisessä Jeesus ei hyväksy uuden ja vanhan sekoittamista keskenään? Eikö juuri uuden ja vanhan sekoittaminen ole hyvä yhdistelmä, jos halutaan saada asiat rullaamaan. Eikö uuden ja vanhan sekoittaminen ole tae vaikkapa toimivasta politiikan kehittämisestä tai järjestötoiminnan uudistamisesta?

Jeesus ei näissä vertauksissa puhu kuitenkaan vaateteollisuuden tai viinin säilyttämiseen liittyvistä ohjeista. Jeesus puhuu elämänmallista, jossa ihmisiä vaaditaan noudattamaan vanhoja ohjeita ja ihmisten omatuntoja orjuutetaan, vaikka sydän sanoo jotain aivan muuta.

Politiikan helmasynti on tekopyhyys. On suorastaan kirjoittamaton sääntö, ettei politiikassa voi pärjätä ilman opportunismia ja tekopyhyyttä. Hyvä poliitikko peittää paheensa ja pyrkii näyttämään äänestäjille vain kiillotetun kuoren. Uskottava poliitikko tai puolue pyrkii osoittamaan oman erehtymättömyytensä.

Armottomassa mediamaailmassa seikkaileva poliitikko on näinä päivinä entistä suuremman tarkkailun alla.

Jeesuksen vertauksen tarkoituksena on osoittaa, että tekopyhyydellä ihminen rakentaa itselleen vankilan. Erehtymättömyys on hyvin kuluttava elämänmalli, joka vääjäämättömästi johtaa kohti uupumusta. Jeesus kehottaakin jättämään vanhan tekopyhän, umpikujaan johtavan elämän, ja rohkaisee toimimaan uudella tavalla ilman merkityksettömiä sääntöjä ja ihmisten miellyttämistä.

Millainen on sitten Jeesuksen suosittelema elämänmalli? Siihen kuuluu erityisesti armollisuus ja rehellisyys omaa itseään kohtaan. On uskallettava olla oma uusi oma itsensä ilman, että vanha tekopyhä elämänmalli sekoittuu siihen lainkaan.

Armottomassa mediamaailmassa seikkaileva poliitikko on näinä päivinä entistä suuremman tarkkailun alla. Kaikkea sanomista ja tekemistä voidaan käyttää julkisuuden henkilöitä vastaan milloin ja missä laajuudessa tahansa. Houkutus tekopyhyyteen ja vanhaan elämään on siis suuri.

Vaatii suurta itsetuntemusta ja rohkeutta tarttua uuteen elämänmallin, jossa omaa elämää katsotaan armollisten silmälasien läpi. Vasta armollisuus itseä ja toisia kohtaan tekee poliitikoista vahvoja ihmisiä.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Voiko feministipuhe mennä överiksi?

Tulin mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen vuonna 2012 kuntavaalien alla. Innostus oli valtava, kun sain pukea punaiset ajatukset päälleni ja puhua ihmisten kanssa oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja vapaudesta puoluetunnukset päälläni. Olin ylpeä sosialidemokraatti.

Kuntavaalien jälkeen tulin valituksi Oulun kunnallisjärjestön puheenjohtajaksi. Ilmeisesti liikkeessämme on niin huutava pula uusista tekijöistä, että untuvikot nuijitaan johtopaikoille pikavauhtia. En liene ainoa tätä laatua.

Aika pian puolueen ”kantakirjademarit” alkoivat kysellä poliittisten ajatusteni perään. Kuulin jopa legendaarisen kysymyksen: ”Minkä sortin sosialisti oikein olet?” Vastasin silmät innosta palaten, että olen ”kultaisen säännön sosialisti.” Kaiken poliittisen päätöksenteon ja puoluetoiminnan pohjana tulisi olla Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumista: ”Kaiken, minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille.”

Kun olen sukeltanut syvemmälle demariperheeseen, myös puoluepolitiikan realiteetit ovat iskeneet tajuntaani entistä voimallisemmin. Joskus tunne siitä, että toveri on toisen pahin vihollinen, on valitettavasti todellisuutta. Kukaan ei lyö toista demaria voimallisemmin kuin toinen demari. Se on myös pelottavan yleistä.

Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää.

Muistan, kun Rion olympialaisten yhteydessä murjaisin puolueväen kokouksessa kunnon sovinistisen vitsin. Kukaan ei nauranut. Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Olin sohaissut liikkeemme suureen tabuun.

Antti Rinne päästi suustaan viikko sitten SDP:n kesäkokouksessa väärän sanan. Puhe synnytystalkoista sai liikkeemme feministit takajaloilleen. Palaute sosiaalisessa mediassa oli niin murskaava, että Rinne joutui pahoittelemaan sanavalintaa nöyrästi. Vaikka aito huoli Suomen syntyvyyden laskusta sai ansaittua huomiota, Rinne lynkattiin näyttävästi varsinkin omiemme taholta. Mietin, että jos liikkeemme taitavat sanankäyttäjät ruoskisivat yhtä ankarasti hallituksen epäoikeudenmukaisia toimia, SDP:n gallup-lukemat huitelisivat ihan eri tasolla.

Feministien kritiikissä Antti Rinteen viestintää kohtaan on paljon oikeutettua. Silti en liene ainoa, jonka mukaan osa kritiikistä meni överiksi. Kun europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari vertasi Rinteen sanomaa kolmannen valtakunnan toimintaan, ei kohtuudesta voida enää puhua.

Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa.

Myös sosialidemokraattisen feministiverkoston DemFemin lausunto Facebook-sivuillaan meni aggressiossaan kiusaamisen puolelle. Sivustolla oli listattu peräti yksitoista kohtaa, joissa ”synnytystalkoot”-termin käyttö täytti rakenteellisen syrjinnän kriteerit.

Lausunnon viimeinen kohta kiteyttää hyvin tyylilajin: ”On ongelmallista, että keski-ikäinen valkoinen mies kokee oikeudekseen kehottaa ja ”maan isänä sivistää” kansaa 1950-luvun hengessä ikään kuin uhrautumaan isänmaan puolesta. On ylipäätänsä ongelmallista, että keski-ikäinen mies (oletettavasti ilman kohtua) linjaa poliittisesti kohdullisten asemasta ja velvollisuuksista.”

DemFemin lausuntoa lukiessa tulee vahvasti mieleen, että nyt ammutaan singolla kärpästä.

Tasa-arvon edistäminen on minulle ja monelle muulle sosialidemokraattiselle miehelle sydämen asia. Joskus vuosisataisen rakenteellisen sukupuolisyrjinnän vuoksi emme vielä ole oppineet ottamaan jokaisessa sananvalinnassa tai tilantessa huomioon tasa-arvonäkökulmaa. Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa. Hyvää asiaa voi edistää lempeäm­minkin.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kuolema on elämän pelastus

Tasa-arvoisimmat asiat ihmiselämässä ovat syntymä ja kuolema. Synnymme toki erilaisiin olosuhteisiin ja kuoleman kohtaaminenkin on kovin yksilöllistä, mutta kumpikin ovat vääjäämättömiä elämän kannalta. Juuri elämän rajallisuus tekee maanpäällisestä taivalluksestamme mielenkiintoisen. Elämä voidaan ottaa koska tahansa pois, emmekä varmuudella voi sanoa, mitä ”sateenkaaren päässä” on tarjolla.

Viime viikonloppuna satavuotias Suomi oli väärällään megaluokan yleisötapahtumia. Helsingissä heilutettiin lettiä Tuska-festivaaleilla ja marssittiin seksuaalisen tasa-arvon puolesta Pride-kulkueessa. Porissa taas veisattiin taivaskaipuun virsiä vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei näitä tapahtumia yhdistä muu kuin Suomen kesä ja valtava ihmismassa. Tarkemmin katsottuna kaikissa tapahtumissa on nähtävissä yhteinen juuri, joka liittyy kuolevaisuuteen. Koska kuolemme, kysymme jatkuvasti elämän tarkoitusta. Jokainen tapahtuma antaa elämän tarkoitukseen erilaisen vastauksen.

Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan.

Suviseurat ovat kävijälle uskomaton kokemus. Kaikki kehuvat seurojen huippuunsa hiottua ruokahuoltoa ja rauhoittavaa tunnelmaa. Kännisekoilu on poissa ja ihmiset hyvällä tuulella. Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan. Tärkeintä on kuoleman jälkeinen elämä, jonne käy parannuksen armon saaneen Jumalan lapsen tie. Elämä ennen kuolemaa ei ole niinkään kiinnostavaa.

Viikonloppuna eräs seurapuhuja ihmetteli ääneen, miten taivaaseen pääsevien joukko voi ollakin näin pieni. Itselleen hän vastasi, että Nooan arkkiinkin pääsi vain seitsemän ihmistä. Parisataatuhatta vanhoillislestadiolaista on siis jo kelpo parannus Vanhan testamentin aikaan.

Pride-kulkueen viesti poikkeaa Suviseuroista radikaalisti. Marssijat ovat havahtuneet elämän ainutkertaisuuteen ja haluavat elää vapaina ulkopuolelta asetetuista normeista ja säännöistä. Jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus hehkuu kulkueessa sateenkaaren värein. Ihminen ei ole vain osa massaa vaan yksilöllinen luomus, jolla on oma tahto ja päämäärä.

Raamatun ja muiden pyhien kirjojen vanhentuneet sukupuoliroolit halutaan paiskata roviolle. Koska kuitenkin kuolemme, on syytä välttää elämätöntä elämää. Pride-kulkueessa ei tekeydytä Jumalan lapsiksi vaan jumalattoman aikuisiksi. Jäljelle jää vain kysymys: miksi niin moni seksuaalisesta vapautumisesta täysin pihalla oleva ihminen marssii asian mukana? Joukkovoima saa joskus ihmisen näyttämään hämmästyttävän typerältä.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa. Kun Suviseuroissa lempeäkasvoinen seurapuhuja latelee elämänkielteisiä ohjeita, Tuska-festivaalin pelottavat esiintyjät paljastuvat takahuoneessa mitä lempeimmiksi hahmoiksi. Tuskassa kuoleman kanssa flirttailu on avoimesti läsnä.

Sanoitukset vilisevät verimystiikkaa ja paholaisen kutsumista. Suviseuroissa verimystiikalla hekumoidaan, kun synninpäästöä tarjotaan katuville ”Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä”. Älytön päihteiden käyttö saa kuitenkin kysymään, onko Tuska-kävijän elämänpelko niin vakavaa sorttia, että kuolemakin on elämää parempi vaihtoehto.

Jokaisen elämä päättyy joskus. Uskon, että juuri kuoleman vääjäämättömyys antaa elämälle sen syvimmän merkityksen. Ilman kuolemaa elämän tarkoitus ei kiinnostaisi ketään; taide ja musiikki kamppailisivat olemassa olostaan, uskonnot typistyisivät filosofioiksi ja kirkkoon ei kuuluisi kukaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kolumni

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Perussuomalaiset ja orpo katse

Tämän viikon poliittinen näytelmä hakee vertaistaan Suomen itsenäisyyden historiassa. Vaikka aseellisilta selkkauksilta on sentään vältytty, ei Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmä voi kadulla liikkua sivuilleen katsomatta. Ryhmän ministerien turvamiehilläkin lienee perään katsomista entistä tarkemmin. Ministeriauton panssarilasitkaan eivät ole tämän päivän Suomessa liioittelua.

Ulkoministeri Timo Soini teki harvinaisen poliittisen loikan, kun hän riisui perussuomalaisten pinssin rinnastaan ja hylkäsi oman puolueensa. Soini yltyi tiistaina runoilemaan MTV:n haastattelussa tähän tyyliin: ”Kun koti ei tunnu enää kodilta, on etsittävä uusi koti.” Soinin arvio tilanteesta on yksi elämän keskeisimmistä opeista. Harmi vaan, etteivät perussuomalaiset ja sen Uusi vaihtoehto ole sitä aikaisemmin ymmärtänyt.

Perussuomalaisten politiikasta on puuttunut toisen ihmisen asemaan asettumisen näkökulma. Minä ensin – ja Suomi ensin – huudot ovat tukkineet maailman hädänalaisimpien suut. Turvapaikanhakijat tulevat Suomeen täsmälleen samasta syystä, jolla Soini perusteli kodista lähtemistään. Kun sodan, kurjuuden ja nälänhädän keskellä tajutaan, että tämä maa ei tunnu kodilta, on etsittävä uusi koti. Se koti voi olla Suomi. Toivottavasti Uusi vaihtoehto on todella uusi, eikä vanha ja vaihtoehdoton.

Perussuomalaiset ja sen kaksi eduskuntaryhmää on hyvin arvaamaton puolue hallituksessa ja sen ulkopuolella. Äänestäjien kannalta on vielä pitkään vaikea hahmottaa, syntyykö Terhon ympärille kokonaan uusi puolue ja kuka lopulta käyttää todellista valtaa perussuomalaisten mandaatilla eduskunnassa. Tästä asiasta tekee päätökset perussuomalaisten puoluehallitus ja -valtuusto. Ei ole lainkaan selvää, että puoluevaltuusto on täysin uuden puheenjohtajan Jussi Halla-ahon sylissä.

Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu.

Pääministeri Juha Sipilä osoitti alkuviikon hallitussirkuksessa lentotaitojaan, kun hän matkalla tasavallan presidentin luo teki niin henkisen kuin fyysisenkin u-käännöksen. Hän toteutti Antti Rinteen toiveen u-käännöksestä, tosin Rinne edellytti suunnanmuutosta hallituksen politiikassa, jota tuskin tulevaisuudessa näemme.

On äänestäjien aliarvioimista, että suuren poliittisen keikahduksen jälkeen uusia vaaleja ei järjestetä. Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu. Nyt toteutuu vain keskustan ja kokoomuksen etu. Suomea viedään äänestäjiltä kysymättä kohti markkinaehtoista yhteiskuntaa, jossa kansallisomaisuus lahjoitetaan suuren rahan käsiin.

Istuin keskiviikkona Oulun kaupunginhallituksen konsernijaoston kokouksessa. Katsoessani perussuomalaisten edustajan kehonkieltä ja silmäpusseja mielessäni alkoi soida Juice Leskisen ikihitti Viidestoista yö: ”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen.” Kun isä on kodista lähtenyt, on vaikea oikein löytää suuntaa. Vapautta ja rahaa on paljon, mutta valtaa ja luottamuspääomaa kovin vähän.

Oikeastaan persuvaltuutettuja ympäri Suomen käy sääliksi. Juuri neuvotellut luottamuspaikat kunnissa eivät lämmitä, kun politiikan suunta on vailla kompassia. Vaikka Uusi vaihtoehto pelasti itsensä, jäivät kuntapoliitikot täysin heitteille. Kun Uusi vaihtoehto väitti peliliikkeensä yhteydessä olevansa uskollinen äänestäjilleen, perussuomalaisten kentän se petti täysin. Orpon tyytyväistä katsetta on oppositiosta rasittavaa tuijottaa.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Itsekäs ihminen jää vanhana yksin

Tapasin viime viikolla ystäväni, joka tuskaili Helsingin Kalevankadun terassilla hankalaa elämänvaihettaan. Elämän keskipäivässä olevan toimittajan otsa meni erityisen kurttuun, kun hän alkoi kertoa vanhempiensa tilanteesta. Ennen niin hyvävoimainen äiti oli saanut keväällä aivoverenvuodon, ja sinnikkäästä kuntoutumisesta huolimatta voimat olivat edelleen vähissä. Huonokuntoinen, alkavaa dementiaa sairastava isä oli siirretty äidin sairauden ajaksi paikalliseen hoitokotiin.

Nyt oli suuren valinnan paikka: Voisiko sairastavaa isää laittaa enää toipuvan äidin huollettavaksi omaan kotiin, vai olisiko isä jätettävä pysyvästi hoitokotiin? Vaihtoehtona oli sekin, että molemmat siirtyisivät seniorikotiin parempien palvelujen äärelle.

Ystäväni tuskaili erityisesti isän hoitokodin ilmapiiriä. Hoitajamitoitus oli viety niin alhaiseksi, ettei sosiaalista elämää kaivannut isä ollut lainkaan tyytyväinen. Hoitohenkilökunta ehti vain huolehtia pakollisista päivärutiineista, eikä leppoisalle seurustelulle riittänyt aikaa. Vierailukäyntiensä aikana ystäväni oli erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän muistisairaita ihmisiä käytiin katsomassa. ”On käsittämätöntä, miten tällaisessa sivistysvaltiossa ihmiset hylätään kuin rukkaset hoitolaitoksiin kuolemaan”, ystäväni tuhahti. Nyökkäsin, ja tilasimme toiset oluet.

Kotiin päästyäni mielessä soi edelleen ystäväni vahva puuskahdus. Onko todella niin, että meidän sukupolvemme ihmiset ovat näin julmia, että ihmisarvoinen vanhuus evätään omilta vanhemmilta ja läheisiltä? On ymmärrettävää, että muistisairasta isää tai mummoa on vaikea kohdata, kun elämän rajallisuuden kokemus lyö kuin nyrkki vasten kasvoja. Silti hoivakotiin hylkäämisessä täytyy olla kysymys jostain muustakin kuin muistisairauden aiheuttamasta hämmennyksestä.

Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Olen haastatellut tällä viikolla muitakin ystäviä heidän suhteistaan omiin vanhempiinsa. Havaintojeni perusteella suomalaisissa perheissä on voitu menneinä vuosikymmeninä yllättävänkin huonosti. Yksi ystäväni kertoi saaneensa vanhemmiltaan perinnöksi vain sata metriä etumatkaa. Toinen kertoi isäpuolensa hakanneen hänet lapsena niin moneen kertaan, että hänestä kasvoi olympiatason nyrkkeilijä. Moni kertoi kitupiikki-vanhemmistaan, jotka sodanjälkeiseen niukkuuteen vedoten säästivät vielä 1980-luvulla perhettään hengiltä.

Tuntuu, että tässä maassa riittää pilvin pimein näitä sodan runtelemia ankeuttajia, jotka eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa, vaan ovat kaataneet ne seuraavan polven niskaan. Ei siis ihme, että nämä traumansa koteloittaneet tyypit istuvat märissä vaipoissaan hoitokodin jonossa ypöyksin.

Vaikka Suomessa on massoittain aivan ihania, empaattisia ja rakkaudellisia vanhoja ihmisiä, on toinenkin todellisuus tunnustettava. Ei itsetunnon murskannutta alkoholisti-isää tarvitse käydä hoitokodissa katsomassa. Se on liikaa vaadittu, kun elämän lähtökuopat on kaivettu liiankin syviksi. Sieltä ylös ponnistaminen on vienyt koko aikuisiän.

Aina puhutaan vanhusten inhimillisestä kohtelusta. Voisiko välillä pysähtyä kysymään, saako rikki revitty lapsi viimeinkin vapautensa, kun vanhuksen muistisairaus etenee? Eikö aikuisten lasten syyllistämisen voisi jo lopettaa?

Suomesta on kovaa vauhtia tulossa harmaapäiden valtakunta. Yksinäisyys on aikamme kansantauti. Jos omia vanhempia tai isovanhempia on mahdotonta käydä katsomassa, voisiko meidän sukupolvemme antaa aikamme ikäihmisille, joihin traumamme ei ole tehnyt allergiaa. Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.