Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP ei ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue, eikä monen mielestä kaikki työ ole yhtä arvokasta

Istahdin sattumalta kokeneemman toverin viereen lentokoneessa matkalla Oulusta Helsinkiin. Olin juuri tulossa valtuuston kokouksesta ja matkalla omalle työmaalle Hakaniemen Ympyrätaloon. Kun olimme nousukiidossa vaihtaneet päällimmäiset kuulumiset, puhe kääntyi kuntapolitiikan syövereihin.

Kysyin kuntapolitiikan veteraanilta seuraavaa: Me sosialidemokraatit vakuutamme olevamme vastuullinen ja luotettava kuntatalouden hoitaja, mutta kun on tullut aika laittaa kunnan tulot ja menot tasapainoon, vastauksemme on liian usein joko veronkorotukset tai lisälaina. Onko siis mahdollista, että kunnan ulkoistamat palvelut voisivat olla osa sosialidemokraattista politiikkaa?

Kaveri mulkaisi minua kohtuullisen vakavasti ja rykäisi: ”Nyt ollaan muuten aika ytimessä.” Hän kertoi valtuutetun roolista käsin monia esimerkkejä, joissa kunnan oma työ oli tullut kaksi kertaa kalliimmaksi kuin sama urakka yksityisten toimijoiden tarjouksissa. Työn laadussa ei ollut löytynyt juurikaan eroa, mutta urakkahinta oli karannut kunnan omana työnä. Syynä olivat pääasiassa olleet kunnan omat hallinnolliset kuviot, joihin aika ja resurssit olivat valuneet.

Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon?

Nyt eletään pitkän laihan kauden jälkeen positiivisten talousuutisten aikoja. Kansantalous kasvaa kohisten ja työpaikatkin lisääntyvät kiihtyvään tahtiin. Eikö juuri tässä saumassa ole aika panna kunnan menot ja tulot tasapainoon? Esimerkiksi Oulussa on matkaa tasapainoiseen taloustilanteeseen noin 40 miljoonaa euroa, jota on sosialidemokraattienkin lähdettävä kuromaan umpeen ollakseen vastuullinen kuntatalouden hoitaja.

Miten kuntapoliittista vastuuta sitten kannetaan tänä haasteellisena aikana? Olennaista on tehdä kunnallisjärjestöissä kuntatalouden tiekartta vuoteen 2020, jolloin maakuntauudistus nielaisee ainakin terveyssektorin kokonaan.

Sitten tuleekin se vaikein kohta: Jos 40 miljoonan talousvajetta ei voida korvata pelkästään talouskasvuun ja verotuloihin luottaen, mikä on demarien leikkauslääke? Onko meillä uskallusta ulkoistaa kunnan toimintoja säästämisen nimissä?

Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Väitän, että halukkuus on hyvin rajallista. Nimittäin, jos olemme aivan rehellisiä, me sosialidemokraatit pidämme julkisen sektorin työpaikkoja helposti yksityistä sektoria arvokkaampina. Emme siis ole aidosti työn puolue vaan julkisen työn puolue. Kaikki työ ei ole yhtä arvokasta. Näin kuuluu meidän monien sisäinen ääni.

Kun kunnallista työtä yksityistetään, lisääntyvät työn epävarmuustekijät. Työehtoihin tulee helposti muutospaineita ja työn sisällötkin muuttuvat. Ulkoistamisen myötä kunta voi saada helpotusta jatkuvasti kasvaviin velkaantumispaineisiin tästä huolimatta. Vastuullinen sosialidemokraattinen valtuutettu on tulevaisuudessakin työn puolustaja, ei vain julkisen työn kannattaja.

Kun kunta ulkoistaa esimerkiksi varhaiskasvatusta tai maan- ja viherrakentamista, monien demareiden argumentit ovat kohtuuttomia: ”Ulkoistamalla katujen puhtaanapidon annamme tilaa ylikansallisten yhtiöiden monopoleille.” Ihan oikeesti. Väärien uhkakuvien luominen tekee meistä some-kansan edessä entistäkin etäisempiä. Argumenttien pitäisi perustua tutkittuun tietoon eikä mutu-tuntumaan.

Kun kone laskeutui Helsinki-Vantaalle, oli demarimieleni keventynyt kummasti. Toverin kanssa on aika ajoin syytä puhua vaikeistakin asioista oikeilla nimillä. Asioiden ja aatteen ytimessä ollaan harvoin liian usein. Ja aina ei ole pakko olla edes oikeassa.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Mitä sanotte, jos Touko Aallon sijasta Emma Kari olisi puheenjohtajana vaihtanut puolisoa lennosta?

Olen 42-vuotias poliittisesti aktiivinen mies. En kuulu sodan jälkeen syntyneeseen sukupolveen, mutta suurten ikäluokkien miesten poliittiset toimintatavat puskevat helposti pintaan mallioppimisen ja geneettisen alttiuden vuoksi. Minun sukupolveni ei enää päätä, ketä muut täysi-ikäiset perheenjäseneni äänestävät, mutta silti tarve vaikuttaa läheisteni äänestyspäätökseen on pelottavan suuri.

Pari vuotta sitten keskustaa lähellä oleva Ajatuspaja e2 julkaisi tutkimuksen, jossa tutkittiin eri sukupuolten käsityksiä omasta poliittisesta osaamisestaan. Noin 60 prosenttia miehistä arvioi, että omat poliittiset tiedot ovat korkeammalla tasolla kuin keskimäärin kansalaisilla. Sama prosenttiluku oli naisilla 30. Kun todellisia tietoja mitattiin, miesten ymmärrys politiikasta oli vain niukasti naisia parempi.

Miehillä on politiikassa erilaiset säännöt.

Poliittinen itsetunto on siis miehillä huomattavasti korostuneempi kuin naisilla. Voi olla, että miehet arvioivat muutenkin osaamisensa olevan korkeampi kuin todellisuus osoittaa. Olen itse tästäkin hyvä esimerkki. Kun hain Demokraatin päätoimittajaksi suhteellisen ohuella lehtimieskokemuksella, vaimoni tokaisi:” Miten edes kehtasit hakea paikkaa!” Ehkä arvostelukykyni petti, mutta silti valinta osui minuun.

Nainen arvioi keskimäärin oman osaamisensa varsinkin yhteiskunnallisissa tehtävissä alakanttiin. Sen vuoksi on upeaa, että SDP:n kansanedustajista suurin osa on naisia. Tähän voi sanoa, että päätöksen osaamisesta ovat tehneet äänestäjät, eivätkä ehdokkaat itse. Sosialidemokratia onkin siis tasa-arvoliikkeenä onnistunut antamaan naisille tilaa poliittisessa päätöksenteossa. Silti paljon on vielä tehtävää jäljellä. Puolueen kasvot ovat presidenttiehdokasta lukuun ottamatta kovin miehiset.

Miehillä on politiikassa edelleen erilaiset säännöt. Vaikka Ilkka Kanerva jäi tekstiviestisekoilujensa vuoksi valitsematta eduskunnan puhemieheksi, miespoliitikko selviää pettämiskohusta paljon pienemmillä ruhjeilla kuin nainen. Vai mitä sanotte, jos Touko Aallon sijasta Emma Kari olisi puheenjohtajana vaihtanut puolisoa lennosta? Vaikka Toukolla ei nyt mene politiikan kentällä kovin lujaa, silti vihreät ovat puolueena vältelleet puheenjohtajansa parisuhdekiemuroilla hersyttelemistä.

Moni tavallinen perheenisä puhuu keskiluokan liian korkeista veroista, kitisee sääntö-Suomen yrittäjyyttä kahlitsevasta lainsäädännöstä ja valittaa liian raskaasta julkisesta sektorista.

Kaiken edellä sanotun jälkeen uskallan silti olla huolissaan miesten poliittisesta aktiivisuudesta. Kun seuraan ikäisteni miesten baari-iltojen keskusteluja, eivät sosialidemokraattiset arvot ole suuressa huudossa. Moni tavallinen perheenisä puhuu keskiluokan liian korkeista veroista, kitisee sääntö-Suomen yrittäjyyttä kahlitsevasta lainsäädännöstä ja valittaa liian raskaasta julkisesta sektorista. Tähän jengiin ei pure sinänsä arvokas puhe feministisestä ulkopolitiikasta tai oppivelvollisuuden pidentämisestä.

Mikäli SDP haluaa laajentaa äänestäjäkuntaansa ja palauttaa keskiluokan miehet äänestäjikseen, on palkkatyön verotusta saatava kohtuullisemmaksi ja luotava positiviinen tulevaisuudenkuva osaksi puolueen viestiä. SDP:n viestin täytyy tulevaisuudessa olla kannustavampi; Jos onnistut elämässäsi, ei valtio tai kunta verota sinua hengiltä. Myös sosialidemokraatti saa menestyä. Sen täytyy olla puolueenkin viesti, jos aiomme todella tapella tulevien eduskuntavaalien voitosta.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Jos vain joku tulisi käymään: Maija asuu talon neljännessä kerroksessa. Soitan ovikelloa – mitään ei tapahdu.

Viime viikon perjantaiaamun vietin Hakaniemen metroaseman edessä henkiin herätettyä Työmies-lehteä jakaessa.

Säkkipimeässä Helsingissä vastaan tuli väsyneen näköisiä ihmisiä. Ihmiset ottivat lehden vastaan pääsääntöisesti ilman katsekontaktia. Mietin, miten me suomalaiset osaammekin elää niin yksin yhdessä.

Kun kello tuli kahdeksan, menin myyntipäällikkömme Aila Pääkön kanssa tutustumaan vasta avattuun Hakaniemen ”parakkihalliin”. Tapasimme ilahtuneita entisiä hallikauppiaita, joille joulu oli tullut asiakastulvan muodossa myös tammikuun keskelle.

Yksinäisyydestä mieleeni tuli eräs kohtaaminen viime syksyltä 2017.

Hallin käytävällä vastaani tuli kaksi keski-iän ylittänyttä naista. He ottivat ilahtuneena Työmies-lehden vastaan. Puhe kääntyi pian presidentinvaaleihin. Toinen naisista oli huolissaan vaalien keskustelunaiheista. Hän piti sinänsä hyvänä, että vaalitenteissä oli puhuttu eriarvoisuudesta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Mutta miksi kukaan ehdokkaista ei puhunut vanhusten ja
ikäihmisten asemasta? ”Kirjoitapa joskus ikäihmisten asioista Demokrattiin”, yllytti nainen ja jatkoi matkaansa.

Totta. Vanhusten ja ikäihmisten asiat loistivat poissaolollaan vaalitenteissä. Oikea aika kunnon arvokeskustelulle lienee maakuntavaalien tai eduskuntavaalien yhteydessä, mutta kasvava ikäihmisten joukko olisi ansainnut kunnon käsittelyn jo näissä vaaleissa.

Yksi suurimpia vanhuuteen liittyviä haasteita on yksinäisyys. Vaikka uskomme teknologian tuovan helpotusta hoivapalvelujen järjestämiseen, vain toisen ihmisen läsnäolo tuo todellista turvaa ja hoivaa askelten lyhentyessä. Kun lähestymme tulevia vaaleja, on työelämän, talouden, koulutuksen ja ympäristöpolitiikan lisäksi alettava puhua myös ikäihmisten asioista. Ihan oikeesti.

Yksinäisyydestä mieleeni tuli eräs kohtaaminen viime syksyltä 2017.

Betonitalon rappukäytävässä leijailee puuterin ja parfyymin pisteliäs haju. Maija asuu talon neljännessä kerroksessa. Soitan ovikelloa – mitään ei tapahdu. Soitan toisen kerran – ei ääntäkään.

Kurkkaan postiluukusta – haalistunut väliovi seisoo tylynä edessä.

Lopulta huomaan ovenkarmin toisella puolella sähköisen soittokellon. Kertapainallus riittää ja Mozartin tuttu melodia valtaa koko rappukäytävän.

Pienen yösoiton loppupuolella väliovi napsahtaa auki. Maija on kotona. Varmuusketju ja lukko avautuvat rauhallisesti. ”Maijahan se siinä”, huokaan. Yhdeksänkymmentä vee. On se hurja ikä.

Kun henkisen sumuverhon keskeltä tutut piirteet alkavat hahmottua, Maija huojentuu. Hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein hymy:” Mikko, voi kun kiva nähdä pitkästä aikaa.” Hän unohtaa hetkeksi, ettei enää selviä ilman rollaattoria ja rutistaa puolta pitempää miestä, niin että kylkiluut rutisevat.

Silmiini osuu viimeinen käyttöpäivä: 12.11.2016.

Juomme Maijan kanssa kahvit. Muistelemme aikoja, jolloin Maija leipoi pullia ja minulle maistui. Olisin syönyt kaikki Maijan tekemät pullat, ellei äiti olisi tullut poikkeuksetta väliin.

Seurakuntatalon keittiö oli minulle maailman pyhin paikka. Luulin joskus, että Maija asuu siellä. Kun kahvit on juotu, Maija nousee ja ottaa jääkaapin päällä olevasta laatikosta keksipaketin.

”Nämä minä ostin ihan vaan sitä varten että, jos vain joku tulis käymään”, Maija selventää. ”Avaa sinä, kun sulla on vahvemmat sormet”, hän jatkaa. Ja minähän avaan. Kääntelen ruskeaa keksipakettia kädessäni. Silmiini osuu viimeinen käyttöpäivä: 12.11.2016.

Niinpä. Jos vain joku tulis käymään.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Appiukollani on tapana sanoa, että sadan vuoden päästä ei enää tunnu missään – onko hän oikeassa, kun puhumme Suomen sisällissodasta?

Kun joku perheen tai lähipiirin ihmisistä on törttöilyt oikein kunnolla, on appiukollani tapana sanoa, että sadan vuoden päästä ei enää tunnu missään. Tämä ohje päteekin hienosti epämääräisiin konkursseihin, riitaisiin eroihin ja rattijuopumustuomioihin. Sata vuotta on niin pitkä aika, että historiankirjoitus pyöristää kulmia, ja ihmiset alkavat suhtautua moraalisesti arveluttaviin asioihin hyvinkin lempeästi.

On kuitenkin asioita, jotka vielä sadan vuoden jälkeenkin tuottavat mielessämme voimakkaita tunnereaktioita. Kun vuonna 2039 muistelemme talvisodan 105 kunnian päivää, uudet sukupolvet elävät kansankuntamme kohtalon hetket mielenliikutusten vallassa. Uskon, että talvi- ja jatkosodan tarinat tulevat aina olemaan kansallisen itsetuntomme rakennusaineita. Suomalainen sisu on vuoltu Karjalan männystä ja pettämättömästä graniitista.

Aseisiin tartuttiin, kun kärsimättömyys ja paine kasvoivat liian suuriksi.

Tasan sata vuotta sitten Suomessa käynnistyi sisällissota, kun Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen merkiksi. Itsenäisessä Suomessa oli ollut levotonta jo vuoden päivät Venäjän tsaarivallan kukistuttua. Venäjän levottomuus, pula elintarvikkeista sekä ylimääräiset eduskuntavaalit hermostuttivat koko poliittista järjestelmää.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemus muuttui ensin vihaksi, joka ilmeni kiihkona, mielenosoituksina ja mellakkoina. Aseisiin tartuttiin, kun kärsimättömyys ja paine kasvoivat liian suuriksi. Se on Suomen historian yksi suurimmista virheistä. Vaikka sata vuotta noista kunniattomista tapahtumista on kulunut, vieläkin sydämessä puristaa.

Päätoimittajan huoneesta on suora näköyhteys työväentalon torniin.

 

Sisällissodan surullisimmat tapahtumat liittyvät perheiden hajoamisiin. Kun työläistaustaiset jääkärit palasivat Saksasta Suomeen, he joutuivat isiensä ja perheidensä kanssa eri puolille rintamaa. Noiden haavojen päälle on yritetty laittaa käärettä jo sata vuotta. Trauma on kuitenkin niin syvä, että todellinen puhdistus on alkanut vasta muutama vuosi sitten.

Viime aikoina olen monen toverin kanssa puhunut suvun vaiheista sisällissodassa. Katkeria ovat tarinat, joissa naiset ja lapset ovat joutuneet vankileireillä epäinhimillisen kärsimyksen uhreiksi. Mistä syntyy se käsittämätön viha, joka tekee ihmisestä sotatilanteessa hirviön? Tähän kysymykseen emme koskaan saa varmaa vastausta.

Työmiehen erikoisnumero on kunnianosoitus sata vuotta sitten eläneille ihmisille, jotka epätoivo ja luottamuksen puute ajoivat toisiaan vastaan.

Minun työhuoneeni ikkunasta on suora näköyhteys työväentalon torniin. Tänään sinne ei (Luojan kiitos) syty punaista lyhtyä sodan syttymisen merkiksi. Tuo lyhty on nimittäin turvassa juuri uudistetussa Lenin-museossa Tampereen työväentalolla.

Tornia katsoessani muistan tänään erityisesti omaa isoisän isääni Alfred Wellroosia, joka toimi sisällissodan aikana Tampereella pappina. Hän oli ollut jonkin aikaa vuosisadan taitteessa Japanissa lähetyssaarnaajana. Siellä hän oli nähnyt yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden karmeat vaikutukset. Sotatoimien alettua hän ei kyennyt muiden pappien tavoin menemään valkoisten puolelle. En ole koskaan saanut tietää, tarttuiko hän aseeseen, mutta sydämensä oli aina oikeudenmukaisen punainen.

Työmiehen erikoisnumero on kunnianosoitus sata vuotta sitten eläneille ihmisille, jotka epätoivo ja luottamuksen puute ajoivat toisiaan vastaan. Nuori itsenäinen Suomi sai kannettavakseen valtavan henkisen taakan, jossa todellisia voittajia on vaikea löytää.

Tämä lehti on vahva vetoomus sen puolesta, ettei vastaavaa tragediaa enää koskaan tapahdu.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Teemu Laajasalo teki gradunsa masturboinnin etiikasta ja esiintyi PIMPPI-paidassa – ihailin hänen rohkeuttaan, mutta keihäs ei pysynyt sektorissa

”Mitä suurempi valo, sitä pitempi varjo.” Tämä lause taitaa olla yksi tunnetuimmista ihmislajin kirjoittamattomista ominaisuuksista. On tietenkin sääli osoittaa kyynisyyttä ihmiskunnan suurimpia persoonia kohtaan, mutta näin se vain tuppaa olemaan, eikä Helsingin tuore piispa tee tähän havaintoon poikkeusta.

Tunnen Teemu Laajasalon hyvin jo opiskeluajoilta. Muistan hänen terävän ja läpitunkevan katseensa sekä huikeat verbaaliset kyvyt. Opiskeluissa kaikki tuntui sujuvan Teemulta kuin letkajenkka. Hän selvitti opinnot ennätysajassa ja vihittiin Suomen nuorimpana pappina Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan.

Kun Teemu oli jättänyt gradunsa masturboinnin etiikasta, hän esiintyi viimeisissä teologibileissään paidassa, jossa luki punaisella PIMPPI. Ihailin hänen rohkeuttaan ja ajattelin silloin jo, että tuon miehen keihäskaari kantaa pitkälle, kunhan pysyy sektorissa.

Kyse on holtittomasta elämänasenteesta enemmän kuin yksittäisistä kuittirikkeistä.

Kun Teemua oltiin hypettämässä Helsingin piispaksi, olin ensimmäisten joukossa ilmaisemassa tukeani Teemulle. Vaikka pidin hänen viestinnällisiä kykyjään ylivoimaisina, en silti kannattanut Teemua vain hänen valonsa takia. Tuin häntä, koska tiesin hänen tekevän myös hyvää siellä, mihin julkisuuden valokeila ei osu.

Kun silloinen vaimoni tuskaili kasvatustieteen gradunsa kanssa, Teemu auttoi ja rohkaisi vaimoani niin, että lopulta yliopistollinen lopputyö valmistui töiden ohessa. Teemu oli kasvatustieteen lehtorina perheellemme korvaamaton tuki.

Viime viikon tiistaina toimituksemme sähköpostiin rävähti uunituoreen piispan poikkeuksellinen syntilista. Kirkkoaktiivi Johanna Korhonen oli kunnianhimoisen toimittajan tarkkuudella tehnyt puhuttelevan selvitystyön Teemun harkitsemattomasta luottokortin käytöstä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että eikö Teemu todellakaan uskonut, että nämä tiedot tulisivat joskus esiin?

Miten hän edes uskalsi lähteä piispakisaan nämä epäselvyydet alitajunnassaan? Keihäs oli lentänyt kauas, mutta nyt ei todellakaan enää pysynyt sektorissa. Kyse on holtittomasta elämänasenteesta enemmän kuin yksittäisistä kuittirikkeistä.

Teemun reagointi kuittiepäselvyyksien paljastuttua on kuin anteeksipyynnön oppikirjasta. Hän kiirehti nopeasti pahoittelemaan tilannetta ja lupasi korvata aiheuttamansa yksityismenot seurakunnalle. Jo muutaman päivän päästä hän esiintyi Asianajapäivillä tutun huumorintajuisena vitsailemalla siitä, miten taksikuitit pitää säilyttää asianmukaisesti. Osa yleisöstä nauroi.

Moni on kysellyt aiheellisesti, eikö piispan anteeksipyyntö riitä? Kysymys on aiheellinen ja menee ihmisarvon ytimeen. Kun piispalla sauva karkaa sektorista ulos, anteeksiannon pitäisi riittää.

Toisin on velkaongelman kanssa taistelevalla ihmisellä, joka muutaman kuukauden vuokrarästin vuoksi menettää luottotietonsa, eikä saa edes omaa puhelinliittymää viiteen vuoteen. Me ihmiset emme todellakaan ole samalla lähtöviivalla.

Joku päivä onni kääntyy.

Kirkolliskokousedustaja Helena Paalanne kiteytti mielestäni Teemu-gaten nasevasti omassa blogissaan:

”Häpeä on hirvittävä taakka, ja se lankeaa kannettavaksi sille, jonka rikkomuksiin valokeila osuu. Silloin ei auta asioiden hengellistäminen, ei vitsailu eikä selittely. Häpeä on vain pakko kantaa ja katsoa, mihin se tie johtaa. Häpeä on asia, jota on vaikea kestää. Siksi sille tarjotaan lääkkeeksi liian helposti halpaa armoa. Armo on tässä tapauksessa halpaa, jos toisen puolesta selitellään asioita parhain päin, yritetään kääntää katseet toiseen suuntaan, ammutaan viestintuoja ja lopuksi heittäydytään rukoukseen.”

Vaikka keihäästä katkeaisi pää, joku päivä onni kääntyy. Sekin on elämän laki.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

380 työhakemusta 2 vuodessa ilman tuloksia – eikö kielikuva hallituksen ”aktiivimallista” niskalaukauksena ole oikeutettu?

Afrikkalaisessa tarinassa kerrotaan kuninkaasta, jonka vaimo on jatkuvasti surullinen ja heikko. Eräänä päivänä kuningas huomaa, että kuningaskunnan lähellä asuvalla kalastajalla on vaimo, joka on terveyden ja onnellisuuden perikuva. Kuningas kysyy kalastajalta: ”Kuinka saat pidettyä vaimosi onnellisena?” Kalastaja vastaa: ”Se on helppoa. Annan hänen nauttia kielestä.”

Kuningas on tyytyväinen ja arvelee löytäneensä ratkaisun. Hän komentaa kuningaskunnan parhaat teurastajat hankkimaan laadukkainta kieltä, mitä valtakunnasta löytyy. Surullinen vaimo syö kielestä tehtyjä herkkuja useampana päivänä, mutta heikkenee entisestään. Kuninkaan toiveet valuvat tyhjiin.

Kuningas menee kalastajan luo vihaisena ja sanoo: ”Vaihdetaan vaimoja. Minä haluan iloisemman puolison.” Kalastaja on surullinen, mutta kuninkaan tarjouksesta ei voi kieltäytyä.

Aikaa kuluu ja kuninkaan tyrmistykseksi myös uusi vaimo sairastuu ja muuttuu surulliseksi, mutta hänen entinen, kalastajan kanssa elävä vaimonsa hehkuu terveyttä ja iloa. Eräänä päivänä ex-vaimo tapaa kuninkaan, joka tuskin tunnistaa häntä. Kuningas on ihmeissään ja kyselee, mitä vaimolle on oikein tapahtunut. ”Joka päivä uusi mieheni istuu kanssani, kertoo minulle tarinoita, kuuntelee minua, laulaa, saa minut nauramaan, pitää minut elävänä. Sitä tarkoittaa kielestä nauttiminen, minulle puhutaan ja osoitetaan huomiota”, on vastaus.

Kun mustelma on parantunut, kielen kylvämä myrkky kiertää ruumiissamme lopun elämämme.

Kieli on yksi terävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia asioita koko maailmassa. Kuten äskeinen tarina todistaa, sen avulla voi kääntää koko elämän suunnan. Kylvämällä kielellisiä siemeniä ihmissuhteisiin, syntyy yhteisöllisyyttä ja lämpöä.

Kieli voi myös toimia päinvastoin. Se voi myrkyttää perhe- tai työyhteisön. Jokainen muistaa varmaan jonkun lauseen, joka on loukannut sydänjuuria myöten. Kielen voima on usein jopa nyrkkiä vahvempi. Kun mustelma on parantunut, kielen kylvämä myrkky kiertää ruumiissamme lopun elämämme.

Kysyin jokin aika ystäviltämme illanistujaisissa, mikä on pahin asia, mitä olette koskaan sanoneet tai saaneet kuulla? Yksi ystäväni kertoi äitinsä sanoneen hänelle useaan otteeseen, että ”sinua ei olisi koskaan pitänyt synnyttää. Olisinpa tehnyt abortin”.

Eikö kansalaisten hätää olisi saanut ilmaista juuri kuten se oli sanottu?

Mikä sitten on parasta, mitä sinulle on sanottu? Yksi ystäväni kertoi, että tärkeintä oli lapsena kuulla vanhemmiltaan olevansa aina tervetullut kotiin. ”Niin pahaa asiaa et maailmassa ole voinut tehdä, ettetkö kotiin ole tervetullut.” Toinen kertoi taas merkityksellisimmän lauseen tulleen opettajan suusta, kun koulunkäynti oli tuottanut vaikeuksia. Opettaja oli sanonut surkean koetuloksen jälkeen: ”Minä uskon sinuun, älä luovuta.”

Politiikassa kielen ja kynän voima on aivan valtavassa roolissa. Kun Antti Rinne kertasi saamaansa kansalaispalautetta Aamulehden haastattelussa loppiaisaattona, oli palaute yllättävänkin kovaa. Eikö kansalaisten hätää olisi saanut ilmaista juuri kuten se oli sanottu? Eikö kielikuva hallituksen ”aktiivimallista” niskalaukauksena ole oikeutettu, kun lausuja on kahden vuoden aikana lähettänyt 380 työhakemusta ilman tuloksia?

Suurin limbo Rinteen sutkautuksesta luettiin tiistaiaamun Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa annettiin retorisia ohjeita parempaan argumentaatioon: ”Jos Rinne halusi viitata sisällissotaan, yleisluontoinen viittaus olisi voinut toimia paremmin, esimerkiksi näin: Monella kansalaisella ovat tulleet mieleen sisällissotaan johtaneet tapahtumat.”

Annan Hesarille ilmaisen neuvon: Joskus voi olla viisaampaa vaieta kuin avata suu ja poistaa kaikki epäilykset.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.