Entinen konsensuspolitiikka on ainakin toistaiseksi haudattu ja puoluekentällä on kaivauduttu kahteen toisilleen vastakkaiseen poliittiseen leiriin.

Toisen blokin muodostavat oikeistokonservatiivit – eli kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokaatit – ja toisen blokin punavihreät puolueet, eli sosiaalidemokraatit, vihreät ja vasemmistoliitto. Keskusta ja RKP häilyvät jossain näiden blokkien välillä.

Tämä linjanmuutos on tehnyt perinteisestä konsensushakuisesta kokoomuksesta perussuomalaisten panttivangin. Viime eduskuntavaalien jälkeen käytännössä muuta hallitusvaihtoehtoja ei ollut, tuskin edes SDP:n vaalivoitto olisi tilannetta muuttanut.

VAIKKA blokkiutuva politiikka tuo vaihtoehdot selkeiksi, tuottaa se myös sosialidemokraateille suuren ongelman.

On hyvin mahdollista, että nykyinen oikeistoblokki jatkaa vallassa myös seuraavien vaalien jälkeen, sen verran lähelle perussuomalaiset ja kokoomus ovat myös aatteellisesti ajautuneet. Keskustalle tuskin tuottaisi suurta ongelmaa liittyä koalitioon.

Ajatus SDP:n ja kokoomuksen ympärille rakentuvasta sinipunahallituksesta tuntuu ainakin tässä hetkessä varsin kaukaiselta ja SDP:n sekä keskustan varaan rakentuva punamultayhteistyö oli erityisesti keskustalle epäonninen edellisellä vaalikaudella.

Punavihreän blokin kannatus on valtakunnallisissa kannatuksissa liikkunut viime eduskuntavaalien 34 prosentista tuoreimman Ylen kannatusmittauksen noin 40 prosentin kannatukseen.

Tämä kannatus ei riitä enemmistöhallituksen muodostamiseen ja punavihreän blokin kannatuspohjan kasvattaminen valtakunnallisesti yli vaaditun enemmistön on nähdäkseni porvarillisessa Suomessa varsin epärealistista.

MIELESTÄNI SDP:n pitäisikin nyt tarkastella omaa strategiaansa ja katse on käännettävä tuleviin kuntavaaleihin, erityisesti kaupungeissa joissa on käytössä pormestarimalli.

Helsingissä, Turussa ja Tampereella pormestaripaikka on tällä hetkellä kokoomuslaisten hallussa, vaikka nämä kaupungit ovat vahvimpia kannatusalueita punavihreälle blokille.

Siksi SDP:n tulee asettaa tavoitteeksi pormestaripaikan saavuttaminen näissä kaupungeissa punavihreällä yhteistyöllä.

Viime kevään eurovaaleissa kaikissa näissä suurimmissa kaupungeissa SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus oli hyvin tarkalleen 56 prosenttia. Samanlaisella kuntavaalituloksella jokaisessa kaupungissa otettaisiin kokoomukselta pormestarin paikka.

Vastaava yhteistyöhön pohjautuva strategia on käytössä käytännössä kaikissa muissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa, joilla kaupunkien johtajuus on pidetty punavihreissä käsissä, usein sosialidemokraattisella pormestarilla.

On suorastaan irvokasta, että Helsingissä on luettu lehdistä kokoomuksen jo jakaneen pormestarin paikan.

SDP:N sisällä on viime kesän rajalain myötä käyty keskustelua puolueen linjasta. Samanaikaisesti kun yli 20 prosentin valtakunnallisen puolueen on kyettävä ymmärrettävästi laajentamaan kannatustaan moneen suuntaan, olisi myös ymmärrettävä eriytyvän Suomen erilaiset tarpeet.

Äänioikeutettujen määrä kasvaa näissä suurimmissa kaupungeissa, joissa myös punavihreiden äänestäjien osuus on suurin. Puolueen pitäisi uskaltaa priorisoida sinne, missä tulevaisuuden suuret äänestäjäjoukot ovat. Vain kaupunkien kautta nykyinen oikeistoblokki voidaan murtaa.

Epäilen, etteivät blokkilinjat katoa ihan lähivuosina. Vaikka SDP:n pitkä linja on yhteistyön linja, ei meidän pidä olla myöskään naiiveja. Jos emme voi omalla blokilla saavuttaa valtakunnallista enemmistöä, pitää etsiä keinot murtaa nykyiset rajat.

Ihmiset, luonto eikä talous kestä toista kovan oikeistolaista hallituskautta. Sellainen puolueen linja, jossa vain kiltisti odotetaan, että hallitusovi sattuisi aukeamaan sinipunayhteistyölle, on näköalaton.