Olemme pian siirtymässä maamme 100-vuotisjuhlavuoteen melko ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono kansainvälisen mittapuun mukaan. Kansainvälinen tilanne sen sijaan näyttää uhkaavalta, vaikka sitä ei tietenkään voi verrata sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin erittäin tuhoisa ensimmäinen maailmansota oli juuri päättymäisillään kaikkine myöhempine seurauksineen.

Suomi on Euroopan vakaimpia demokratioita. Se on Pohjolan ainoa maa, jota johtaa parlamentaarinen enemmistöhallitus. Se on maa, jonka kansalaiset luottavat harjoitettuun ulkopolitiikkaan, uskovat maamme harjoittamaan puolustuspolitiikkaan, kunnioittavat tasavallan presidenttiä ja arvostavat eduskuntaa ja hallitusta. Muut kansalliset instituutiot, oikeuslaitos, poliisi, koulu ja kirkko ovat niinkään edelleen vahvassa asemassa.

Suomen alkavan juhlavuoden kunniaksi voitaisiin kilpailukykysopimuksen hengessä käynnistää laajapohjainen projekti, eräänlainen uusi ”Korpilampi”, joka keskittyisi Suomen koulutuspolitiikan menestyksen jatkuvaan varmistamiseen, työllisyyskysymyksen vakavaan hoitamiseen ja Suomen surkean vientikehityksen kääntämiseen uuteen kasvuun.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä. Tällaiseen ”Vuosisataprojektiin”, jolla pyrittäisiin hakemaan uusia aineksia globalisaatio- ja digiajan vaatimalle konsensuspolitiikalle, pitäisi olla mielekästä osallistua kaikkien blokkirajojen yli. Suomen rakenteelliset ongelmat ovat myös sen kokoiset, että tämänkertaisen blokkihallituksen tähänastiset yksipuoliset yritykset ovat epäonnistuneet. Näin kävi mahtipontisesti julistetulle ”yhteiskuntasopimushankkeelle” ja niin uhkaa nyt käydä jälleen kerran sotelle.

Siksi laajapohjaisempi ”koulutus, työllisyys ja vienti”-hanke olisi paikallaan.

Helsingin Sanomien Matti Kalliokoski kirjoitti mielenkiintoisen ja syvällisen kolumnin 2.12.2016 otsikolla ”Suomen lippu on jäsenmerkki”. Hän toteaa, että sen ohella, että siniristilippumme meille symbolisoi jotakin ainutlaatuista ja erityistä suomalaista, ulkomaailman silmissä se mieluummin symbolisoi Pohjoismaiden kerhon jäsenyyttä. ”Jokainen uutinen maailmalla, joka kertoo, että jossain Pohjoismaassa tasa-arvo, sivistys, kansanvalta tai ympäristö voivat hyvin, koituu suomalaisten hyödyksi”, toteaa Kalliokoski. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä.

Siirrymme pian alkavaan juhlavuoteemme kasvavan kansainvälisen epävarmuuden vallitessa. Euroopan unionin sisäinen poliittinen epävakaus, kasvava nationalismi ja populismi, Britannian populismin voitto, joka vie ulos Euroopasta, Yhdysvaltain presidentin vaalien aiheuttama arvaamattomuus, Venäjän suurvaltastrategia, Lähi-Idän kasvava kaaos, Kiinan poliittinen kasvustrategia jne. Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat suoraan myös meihin, vaikka kuinka haluaisimme pysäyttää maailman ja hypätä pois.

Tällaisessa tilanteessa on mielekästä hakea yhteistyötä ja turvaa lähiystävien piiristä. Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla. Meillä on yhdessä niin paljon annettavaa maailmalle ja niin paljon puolustettavaakin, että lisää aloitteellisuutta todella kaivattaisiin nyt myös ristilippumailta. Pohjoismaat ovat tunnettuja rauhan edistäjiä ja välittäjiä. Sitä työtä tarvitaan tällä hetkellä ja sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Suomi voisi tässä suhteessa myös merkittävästi nostaa profiiliaan, sopivasti satavuotiaan itsenäisen taipaleen kunniaksi.

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi.