Urpilainen on EU-komissaari, entinen SDP:n puheenjohtaja ja ex-valtiovarainministeri. Varmasti paras vaihtoehto, joka SDP:lle oli nyt kisaan asettaa.

Urpilaisella on asemaa ja kokemusta muttei kannatusta. SDP:n äänestävät asettuivat näissäkin vaaleissa vihreiden Pekka Haaviston taakse hyvissä ajoin, paljon ennen vaalien ensimmäistä kierrosta ja ennakkoäänestystä.

Reippaan 700 000 euron kampanjan tehneen Urpilaisen kannatus on eräänlainen odotettu pettymys, jonka välttämiseen uskoivat vain kaikkein toiveikkaimmat.

Urpilaisen todellinen kampanja alkoi myöhään tai ainakin selvästi myöhemmin kuin kannatuskyselyiden suosikkien.

Tukijoukot jaksoivat korostaa historian yhtä ihmettä, sosialidemokraatti Tarja Halosen pystysuoraa kannatusnousua vuoden 2000 presidentinvaalien loppusuoralla, ja toivoa toista. Mitään Halosen kaltaista yhdettätoista hetkeä ei koskaan kuitenkaan tullut.

Niin on maailma muuttunut, että toivotun kalkkiviivojen kannatuspyrähdyksen teki punaisen vyörymän sijaan lähinnä perussuomalaisten Jussi Halla-aho poliittisen spektrin äärilaidalta.

STRATEGINEN tai suomalaisittain taktinen äänestäminen on myös näiden presidentinvaalien ydinmehua. Kolmatta kertaa ehdolla oleva Haavisto nousi punavihreän kansanosan kärkiehdokkaaksi jo 2012 vaaleissa, eikä ole asemastaan luopunut oikeastaan missään vaiheessa paitsi viime syksyn vaalipuheissaan korostaessaan, ettei ole lainkaan punainen.

Tämä ei näytä horjuttaneen SDP:tä kannattavien mutta Haavistoa nyt äänestävien luottamusta. Taktista äänestämistä on valita toiseksi mieluisin ehdokas kaikkein mieluisimman sijaan. Järkeily kulkee niin, ettei mieluisimmalla ehdokkaalla ole menestymisen mahdollisuuksia tai että halutaan estää jonkun epämieluisen ehdokkaan pärjääminen.

Kun tähän kierteeseen joutuu, vauhtia on erittäin vaikea pysäyttää.

Halla-ahon pelko taisi ajaa ja pitää Haaviston suosiota yllä täysin riippumatta siitä, millaista kampanjaa Urpilainen teki tai miten hän missäkin televisiotentissä onnistui. Äänestäjät halusivat varmistaa, ettei vaalien toista kierrosta käydä puhtaasti oikeistovoimin.

Rehellisyyden nimissä on samalla sanottava, että viime vuodet Suomen politiikasta poissa olleella Urpilaisella otti aikaa päästä kunnolliseen kampanjaiskuun, eivätkä hyvät suoritukset tv:n viimeisissä tenteissä enää vaikuttaneet varsinaiseen vaalimenestykseen.

Urpilaisen kahden kuukauden kampanja ei riittänyt Haaviston kahdentoista vuoden kampanjaa vastaan.

PRESIDENTINVIRKAAN valittiin demari aina 1980-luvun alusta pitkälle 2000-luvulle. Sittemmin SDP on kyntänyt kaikissa kolmissa presidentinvaaleissa.

Selitykseksi ei riitä esimerkiksi puolueen laskenut suosio tai vaikutusvalta. SDP:stä tuli pääministeripuolue 2019 ja se on tälläkin hetkellä maan toiseksi suosituin puolue.

Presidentinvaalit on henkilövaali. Porvarillisessa maassa punaisen ehdokkaan tueksi täytyy syntyä ilmiö, jotta vaalit voi edes kuvitella voittavansa. Edes kaikki punavihreät äänet eivät riitä, eivät lähellekään.

Lipponen, Haatainen ja Urpilainen eivät ole saaneet taakseen edes SDP:tä yleensä kannattavia. Viime vaaleissa osa hyppäsi jopa kokoomuslaisen taustan omaavan Sauli Niinistön kannattajiksi.

Lipposen jälkeen SDP:llä ei ole ollut tarjota vaihtoehdoksi nimenomaan Suomen ulkopolitiikassa meritoitunutta osaajaa eikä tulevaisuus näytä valoisammalta seuraaviin presidentinvaaleihinkaan mennessä. Puolueen ylivoimaisesti näkyvin nimi Sanna Marinkin kulkee nykyään politiikan ulkoradalla ja ehti jo kieltäytyä myös 2030 vaaleista.

Kuka SDP:n nykyisistä kansanedustajista, europarlamentaarikoista tai muista jollain tavalla kuviteltavista henkilöistä voisi olla käänteentekevä ehdokas ja kansansuosikki jo kuuden vuoden kuluttua?

Kovin montaa nimeä ei tule mieleen.

Vastassa on hyvin luultavasti kahden viikon kuluttua valittava presidentti.