Lehti on perustanut uutisointinsa ja kommentointinsa sosialidemokraattien vaisuun kannatuskehitykseen sekä joidenkin, osaksi nimettömien lähteiden haastatteluihin.

Uskon HS:n noudattaneen hyvää lehtimiestapaa eikä vetäneen jutunjuurta hatusta, mutta vastauksista päätellen Rinteen haastajat ovat aikalailla hakusessa.

Siitä olen samaa mieltä, että SDP:n kannatuskehitys on lähiaikojen ratkaiseva kysymys. Rinteellä on ensi syksynä näytön paikka. Jos SDP:n kannatus roikkuu alle 20 prosentissa ja puolue säilyttää vain vaivoin kakkosasemansa, tilanne sähköistää takuuvarmasti helmikuun puoluekokouksen. Silloin vastaehdokas voi ilmaantua tai sellainen jopa kaivetaan esiin vaikka kiven alta.

SDP:llä on ollut jo jonkin aikaa vakava johtajuusongelma. Puolue ei ole osannut valita tyylikkäästi puheenjohtajaa eikä asettua rivit suorina kulloinkin valitun tueksi. Alkukesästä tehdyt kokoomuksen, vasemmistoliiton ja RKP:n puheenjohtajavalinnat osoittavat, että asiat voi hoitaa hallitustikin.

Mieleen tulevat SDP:n vuosien 1963 ja 1993 puoluekokoukset, joissa puheenjohtajan paikka oli aidosti avoinna. Kumpikin kokous valitsi vahvan puheenjohtajan, jolla oli myös erittäin uskottava kilpailija. Rafael Paasio voitti tiukassa äänestyksessä vuonna 1963 Veikko Helteen.

Tunnelmaa kuvaa silminnäkijäkertomus, jonka mukaan Paasio ja Helle rupattelivat hyväntuulisina kahvin ääressä samanaikaisesti, kun keskustelu kävi kuumana kokoussalissa. Sopivat vielä, että voittaja tarjoaa sitten seuraavat kahvit.

Paasio oli puheenjohtajana 12 vuotta ja Helle koko ajan mukana puoluejohdossa hänen lähituntumassaan. Kiviä ei jäänyt kenkiin puolin eikä toisin.

Kihelmöivä oli tilanne myös vuonna 1993, jolloin Paavo Lipponen nousi aivan viime vaiheissa toisena ehdokkaana olleen Antti Kalliomäen ohi. Kalliomäki jatkoi niin ikään puoluejohdossa ja toimi pääministeriksi nousseen Lipposen hallituksessa yhtenä luottoministerinä. Ei jatkunut jälkijupina silloinkaan.

Myöntää täytyy, että asetelma oli erilainen, kun Antti Rinne voitti puheenjohtajavaalissa Jutta Urpilaisen runsaat kaksi vuotta sitten. Urpilainen oli istuva puheenjohtaja, joka oli juuri kasvamassa tehtävänsä mukaisiin mittoihin.

Osaksi siitä ilmeisesti johtui, että tilanteen normilisoituminen edes siedettäväksi vei aikaa.

Opetus on kuitenkin se, että puheenjohtajakilpa on kuin lakko. Siihen ei pidä ryhtyä, ellei ole käsitystä siitä, miten elämä tilanteen ratkettua jatkuu normaalisti.

***

Puheenjohtajataisto on aina myös ankaraa junttaamista. Kun Rafael Paasio asteli valinnan jälkeen poikansa Pertin kanssa alas työväentalon portaita, vastaan könysi kaidetta pidellen mies joltisessakin tuiterissa. Kohdattaessa mies sanoi: ”Paasio, minäkin olisin kyllä äänestänyt sinua.” Paasio kysyi hyväntahtoisesti, että mikset sitten äänestänyt. Miehellä oli siihen aivan pätevä selitys.

Hän kertoi joutuneensa hyvissä ajoin ennen puheenjohtajavaalia valistuskampanjan kohteeksi ja pitkähkölle kierrokselle lähitienoon ravintolaan. Tunnelma oli niin mukava, ettei sitä voinut pilata kertomalla, ettei hän ole puoluekokousedustaja.