Hämäläinen eteni myös Euroopan keskuspankin johtokunnan jäseneksi, siihenkin ensimmäisenä naisena. EKP:n johtokunnassa hän toimi vuodesta 1998 vuoteen 2023.

Hämäläinen on lähtöisin Hausjärveltä. Hän varttui maalaistalossa. Äiti oli talousopettaja, isä maanviljelijä. Äiti piti taustalla huolta siitä, että Sirkka kouluttautuu kunnolla. Periaate oli, että koulutus rahoitetaan, jos naimisiin ei mennä ennen tutkintoa.

Kirjan Pakko uskaltaa – Sirkka Hämäläisen ura ja elämä (Otava) ovat kirjoittaneet Jukka Ahonen ja Jarkko Vesikansa.

Kirjoittajat kuvaavat Hämäläisen omaa monen sadan sivuista materiaalia ainutlaatuiseksi avoimuudeltaan ja rehellisyydeltään.

Kirjassa tämä näkyy muun muassa Hämäläisen voimakkaana itsekritiikkinä ja jopa osaamisensa kyseenalaistamisena. Kenties tällainen tinkimätön asennoituminen ja siitä seurannut valtava halu oppia uutta ja edetä tekivät osaltaan Hämäläisestä pankkimaailmassa todellisen tienraivaajan ja lasikattojen rikkojan aina korkeinta huippua myöten.

– Äitimme toisti usein lukemaansa väitettä, että neroudessa kymmenesosa on älykkyyttä ja loput kovaa työtä. Huippuälykkäätkin puurtavat tulosten aikaansaamiseksi – meille keskinkertaisille työnteon vaatimukset ovat vielä paljon suuremmat, Hämäläinen kirjoittaa vaatimattomasti.

Hämäläisellä oli pitkällä urallaan Suomen pankissa vaikutus myös pankin osin vanhakantaisen ja miesvaltaisen työkulttuurin muuttumiseen.

KIRJAN kiinnostavinta luettavaa ovat Hämäläisen näkemykset liittyen rahamarkkinoiden sääntelyn vapauttamiseen 1980-luvulla, 1990-luvun laman jälkipuintiin sekä Suomen liittymiseen euroalueeseen ja Euroopan keskuspankin perustamiseen.

Kirjassa summataan, että 1980-luvun suurta kysymystä rahoitusmarkkinoiden vaiheittain edenneestä vapauttamisesta sivuttiin huipputason keskusteluissa vain hyvin ohuesti. Siitä ei käyty samanlaista kokoavaa keskustelua kuin esimerkiksi EU-jäsenyydestä 1990-luvulla tai sote-uudistuksesta 2010-luvulla.

Kirjoittajien mielestä strategisen ja poliittisen valmistelun puute tuntuu häkellyttävältä.

– Jälkeenpäin katsoen Suomen Pankin epäonnistuminen oli siinä, ettei sen johto viestinyt poliittisille päätöksentekijöille liberalisoitumisen väistämättömyyttä, pankkilainsäädännön muutosten välttämättömyyttä ja rahapolitiikan tehon häviämistä liberalisoinnin seurauksena, Hämäläinen itse sanoo ja ottaa myös henkilökohtaista vastuuta tapahtumista.

SIRKKA Hämäläinen seurasi pääjohtajana Rolf Kullbergia, joka joutui eroamaan noin kymmenen vuoden pestistään vuonna 1992 laman keskellä ja pankkikriisin seurauksena.

Edeltäjäänsä Kullbergia Hämäläinen käsittelee pitkälti ymmärtäen ja puolustaen:

– Monilla tahoilla ja eritoten tiedotusvälineissä elää edelleen sama 1990-luvun alun yksinkertaistettu totuus hänen syyllisyydestään lamaan, vaikka todellisuudessa kriisin syyt olivat paljon moninaisemmat ja monimutkaisemmat.

Kullbergin vahvuus ei ollut Hämäläisen mukaan määrätietoisuus vaan analyyttisuus. Kommunikointia sen sijaan vaivasi opettajamaisuus, mikä vaikeutti poliitikkojen kohtaamista.

Hämäläisen mukaan lama-ajan pankkikriisin kehittymisen mahdollisti pahasti jälkeenjäänyt rahoitusmarkkinoiden lainsäädäntö.

– Lainsäädäntöä yritettiin moneen otteeseen muuttaa, mutta pankit samoin kuin yrityksetkin lobbasivat tiukasti muutoksia vastaan. Pankkien ja erityisesti paikallispankkien näennäisten etujen puolustajilla oli vahva edustus eduskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa, Hämäläinen näkee.

Kasinotalouden vuosien keskeinen syntypukki oli Suomen pankki, mutta Hämäläisen mielestä sen vastuuta on liioiteltu. On selvää, että lamasta ankarasti kärsineiden yrittäjien ja tavallisten työttömiksi ja kohtuuttomiin tilanteisiin joutuneiden kansalaisten oikeudentuntoon kirjassa paikoin ilmenevä vahva pankkimaailman puolustaminen ei istu, vaikkakin tarkoituksena onkin lähinnä osavastuuttaa myös poliitikkoja ja yritysjohtajia:

– Toki pankitkin saivat kantaakseen syytöksistä merkittävän osan. Sen sijaan 1980-luvun finanssipolitiikasta ja pankki- ja verolainsäädännöstä vastanneet poliitikot sekä holtittomasti luottoja ottaneet yritysjohtajat ja kotitaloudetkin pääsivät aivan liian vähällä kritiikillä. Heillä ei kellään ollut luonnollisestikaan mitään sitä vastaan, että syytökset kohdistettiin pankkeihin sekä Rolf Kullbergiin ja Suomen Pankkiin, kirjan kirjoittajat summaavat.

1990-LUVUN pankkikriisi rysähti kunnolla käyntiin SKOPin joutuessa rajuihin likviditeettiongelmiin.

Kirjassa on kuvattu, miten puhelin soi Sirkka Hämäläisen työpöydällä Suomen pankissa torstaina 19. syyskuuta 1991. Langan toisessa päässä oli Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin Juhani Riikonen. Ääni väristen hän kertoi, että ”hullut markkinat” olivat kieltäytyneet ostamasta SKOP:n velkapapereita. Luurista kuului itkuista ääntä, kun Riikosen ja hänen aisaparinsa Christopher Wegeliuksen maailma oli romahtamassa.

Samaan aikaan Hämäläinen valmistautui osallistumaan Rolf Kullbergin pikaisesti koolle kutsumaan Suomen Pankin johtokunnan kokoukseen, jossa päätettiin SKOPin ottamisesta keskuspankin haltuun.

– Puhelun aikana minun oli todella vaikea olla sanomatta Juhani Riikoselle, että me kaikki Suomen Pankissa olimme varoitelleet heitä kriisin uhasta vuodesta 1989 lähtien. Mutta kaikkien SKOP:n edustajien vastaukset huoliimme olivat aina olleet samanlaisia: ylimielistä vähättelyä ja oman markkinatuntemuksen korostamista, Hämäläinen sanoo.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt lyömään lyötyä vaan jätti lausumatta pohtimansa sanat.

SUOMESSA ajauduttiin devalvaatioihin 1990-luvun alussa vakaan markan politiikan ajauduttua karille.

Hämäläinen sanoo kirjassa olevansa yhä sitä mieltä, että marraskuun 1991 devalvaation teho oli kansantalouden kannalta olematon.

– Devalvaatio lisäsi entisestään ulkomaisten velkojen rasitusta, kotimarkkinayritysten valuuttalainojen markkamääräisen kasvun seurauksena konkurssit lisääntyivät ja pankkien luottotappiot kasvoivat. Kaiken tämän lisäksi devalvaatio horjutti ulkomaisten rahoittajien luottamusta Suomeen pitkäksi aikaa. Suoraan sanottuna vaikutimme kansainvälisesti melkein banaanivaltiolta. Hyvin ikävää oli myös se, että ecu-kytkennästä alkanut Suomen Pankin pääjohtajan ajojahti sai lisää vauhtia. Suomen Pankin ja Rolf Kullbergin syyllistäminen antoi poliitikoille suojaa äänestäjien kritiikiltä ja yritysjohtajille keinon peitellä edeltäneinä vuosina tekemiään virheitä. Saatiin helppoa ja myyvää materiaalia yksinkertaistettua totuutta rakastaville tiedotusvälineille, hän sanoo.

Pankkeihin kohdistunut katkeruus ja viha olivat Hämäläisen mielestä helposti ymmärrettäviä, mutta häntä harmittaa edelleen poliitikkojen tapa vierittää kaikki vastuu pankeille.

– Olisin odottanut edes jonkinasteista nöyryyttä etenkin keskustalta, joka oli ajanut vuosikymmeniä paikallispankkien ”etuja” estäessään pankkilakien uudistamisen ja kantoi näin osaltaan historiallista vastuuta niiden ajautumisesta vaikeuksiin.

SIRKKA Hämäläinen aloitti Suomen pankin pääjohtajana vaikeassa tilanteessa Kullbergin eron jälkeen huhtikuussa 1992. Hämäläisen kaudella lama alkoi taittua, Suomi liittyi EU:hun ja valmisteltiin liittymistä euroalueeseen.

– Itse olin alusta asti selkeästi ja vahvasti yhteiseen rahaan liittymisen kannalla, Hämäläinen sanoo.

Suomen liittyminen euroalueeseen tapahtui ensimmäisten maiden joukossa 1999, jolloin Hämäläinen EKP:n johtokunnan jäsen.

Kirjassa käydään läpi, miten Pääministeri Paavo Lipposella (sd.) oli selkeä kanta siitä, että Suomen piti liittyä rahaliittoon ensimmäisten joukossa, mikä edellytti Suomen Pankilta esitystä Euroopan valuuttamekanismin ERM-kytkennästä ennen toukokuun 1996 aikarajaa. Pääministeri ajoi näkemystään vahvalla johtajaotteella. Valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok.) tuki Lipposta. Hämäläisen ja Lipposen välillä oli ristiriitaa ajoituksen säätämisestä siinä, milloin yhteiseen rahapolitiikkaan piti liittyä.

KIRJASSA on hauska anekdootti ajalta, jolloin markan liittämistä ERM-järjestelmään valmisteltiin. Julkisuudessa pohdittiin oliko toisena valtiovarainministerinä toiminut Arja Alho (sd.) kertonut ranskalaisille suomalaisten neuvottelutietoja. ERM-kytkentää vastustanut keskustapoliitikko Mauri Pekkarinen syytti voimakkaasti Alhoa.

Hämäläinen kertoo kirjassa, miten hän koetti saada soittamalla Suomen pankista tietoa Matti Vanhalalta, josta myöhemmin tuli Hämäläisen seuraaja pääjohtajana.

– Otin pöydältä puhelimen ja yritin avata sitä omalla pin-koodillani. Puhelin ei auennut. Yritin uudelleen sillä seurauksella, että kolmannen yrityskerran jälkeen puhelin lukittui ja ilmoitti tarvitsevansa puk-koodin. Oivalsin, että kädessäni ollut puhelin olikin aivan oman puhelimeni näköinen Mauri Pekkarisen puhelin… En tuolloin enkä koskaan myöhemminkään paljastanut hänelle, että vahingossa mykistin hänen puhelimensa. Toivottavasti tuo tahaton rikos on nyt 27 vuoden jälkeen vanhentunut!

Pekkarinen kertoo Demokraatille muistavansa hämärästi, että hänen puhelinyhteykissään oli tuolloin jotain hämminkiä.

– Hyvä tietää näin vuosien päästä, että mahdollisesti Sirkka Hämäläinen. En muista, että hän olisi koskaan asiasta minulle sanonut. Se on kyllä ihan ollut vahinko varmastikin. Jos on samanlaiset puhelimet, ihan inhimillistä, että näin on voinut tapahtua. Pelkästään hyvällä muistelen Sirkkaa ja näitä asioita jossa silloin oltiin, Pekkarinen toteaa.

HÄMÄLÄINEN vertailee kirjassaan myös työskentelyään pääministerien Paavo Lipposen ja Esko Ahon (kesk.) kanssa.

Hämäläinen kertaa Lipposen todenneen muistelmissaan, että Esko Aholla oli pääministerinä ollessaan määräilevä asenne, joka näkyi keskustan suhteessa kaikkiin suuntiin ja joka lopulta muodostui Ahon Akilleen kantapääksi.

– En pysty luonnollisestikaan arvioimaan kummankaan pääministerin suhtautumista muita hallituskumppaneitaan tai opposition edustajia kohtaan. Omat kokemukseni heidän henkilökohtaisesta asennoitumisestaan Suomen Pankkiin ja sen johtoon olivat toisenlaiset: Ahoa en, ehkä juuri kriisitilanteen vuoksi, kokenut koskaan ”määräilevänä”. Lipposen ja hänen hallituksensa kanssa yhteistyö sujui asiallisesti, mutta selvästi korostetummin pääministerin ehdoilla ja hallituksen arvovallalla, Hämäläinen kirjoittaa.

Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (kok.) kanssa työskentely tuntuu sujuneen erityisen hyvin.

– Vaikka olenkin aina epäillyt, ettei insinöörillä voi olla sielua. Iirolla kyllä oli sielu, ja sen lisäksi sisua ja päättäväisyyttä, Hämäläinen sanoo.

EUROOPAN keskuspankkiin Hämäläinen pääsi kiinnostavana aikana eli heti sen tultua perustetuksi. Hän on nähnyt pankin sisältä käsin sen toiminnan organisoimisen ja työn käynnistämisen. Hämäläisen kaudella otettiin käyttöön eurot, sähköisesti vuodesta 1999 sekä kolikot ja setelit 2002 alkaen.

Kun Hämäläinen oli kotiutunut Frankfurtiin, jossa on EKP:n päämaja, kotimaassa syntyi alkuvuodesta 1999 mediakohu. Oli tullut ilmi, että Hämälinen nautti Suomen Pankista 60 000 markan eläkettä samaan aikaan kun oli kovapalkkaisissa töissä Euroopan keskuspankissa.

– Moraalinen vastuu asiassa oli yksinomaan minulla itselläni. Se, että hälyuutisointi kyseenalaisti asiattomasti Suomen Pankin lakia noudattavana instituutiona, aiheutti minulle huonon omantunnon, hän kuittaa tämän episodin kirjassa.

EKP-kauden jälkeen Hämäläinen on työskennellyt hallitusammattilaisena muun muassa Sanomilla, Koneella ja Investorilla sekä Kansallisoopperassa.

Kirjan mukaan Kansallisoopperan säätiön hallituksen puheenjohtajaksi Hämäläinen ei olisi ollut käytettävissä, jos Matti Ahde olisi jatkanut hallituksessa.

– Arvostin suuresti Matin valtaisaa panosta oopperan hyväksi hänen yli 20 vuoden mittaisen puheenjohtaja- ja varapuheenjohtajakautensa aikana, mutta arvelin, että muutosten ja tervehdyttämisen toteuttaminen edellyttivät väistämättä uutta ajattelua hallituksessa.

Hämäläinen on ehtinyt toimia myös vuonna 2014 perustetun EKP:n uuden pankkivalvontaelimen, pankkivalvontaneuvoston jäsenenä. Tähän tehtäväään häntä oli kysynyt EKP:n silloinen italialainen pääjohtaja Mario Draghi.

KIRJAN loppupuolella Hämäläinen avaa näkemyksiään myös päiväkohtaisiin asioihin. Poliittista järjestelmää hän pitää hitaana. Sillä on jopa kyvyttömyyttä vastata pitkän aikavälin haasteisiin. Asiantuntijanäkemyksillä ei ole ollut sanottavaa vaikutusta lyhyen ajan ongelmien ratkomiseen keskittyneiden poliitikkojen päätöksentekoon. Koko yhteiskuntaa vaivaa keskittyminen parhaillaan vallitsevaan tilanteeseen. Pitkän aikavälin ongelmat sysätään usein syrjään. Yhtenä esimerkkinä näistä Hämäläinen pitää työmarkkinoiden palkanmuodostusta ja tulopoliittista järjestelmää.

Hämäläinen kertoo seuranneensa keskuspankkien toimintaa ja toimintaympäristöä hämmentyneenä. Pitäytyminen liian pitkään kohtuuttoman löysässä rahapolitiikassa ja inflaationäkymien aliarviointi ovat vaarantaneet keskuspankkien uskottavuuden.

Vaikka keskuspankkien toiminnassa on ollut varaa kritiikille, niiden itsenäisyyden kunnioittaminen on Hämäläisen mielestä kuitenkin äärimmäisen tärkeää.