Pelasin vuosituhannen alussa harrastajatasolla sulkapalloa vähän liiankin intohimoisesti, niin että lopulta rikoin paikkojani. Paras pelikaverini, kolleganainen oli ja on todella kova haastaja, joka ei jättänyt pienintäkään löysäilyäni käyttämättä.

Jos keskittymiseni herpaantui, hän iski armotta smash-tappolyöntejä kenttään tai harhautti juoksemaan heilurina takarajapallojen perään.
Ei ihme, että hän voitti yli vuosikymmenen ajan useimmat matsimme.
Ja miten hyvältä maistuivatkaan ne harvat kerrat, kun pääsin tasoihin tai voitin vahingossa erän.

TÄMÄN TAKIA luulen, että pystyn samaistumaan siihen, miltä Petteri Orposta tuntui perjantaina 13.1. politiikan toimittajien puheenjohtajatentin jälkeen.

Orpoa harmittanee, että pari liian helppoa Sanna Marinin drivelyöntiä meni suojauksista läpi. Ehkä hän myös päättää seuraavalla kerroilla varoa kaikkein ilmeisimpiä droppeja, jotka putosivat ärsyttävästi aivan verkon reunaa niistäen kenttään.

Hän voi jälkeenpäin repiä iloa niistä onnistuneista omista hyökkäys-cleareista, joissa pystyi näyttämään osaamistaan. Ja pohtia, millä taktiikalla seuraavassa kaksin- tai nelinpelissä pudotetaan vastapuoli liikkeillä, joita toinen ei osaa aavistaa.

POLITIIKKA ja valtion asioiden hoitaminen eivät tietenkään ole peliä, vaan omien arvojen ja tärkeiden tavoitteiden ajamista sekä yhteistyötä.

Mutta silti pelivertauksilla puhuminen on ihan yhtä relevanttia kuin ne täysin asian vierestä kuullut pöyristelyt, joita Marinin-Orpon matsi on nyt jälkeenpäin aiheuttanut.

Sulkiskentällä en nimittäin ole kuullut kenenkään sanovan pelikaveristani ”ei naisen pidä pelata noin tosissaan heti erän alusta”.

Koskaan ei ole kukaan katsoja tullut huomauttamaan, miten on epäreilua, että ”nainen juoksutti” sinua. Tai että hänen pitäisi mieluummin ”pelata kuin tyttö” eikä painaa kurittomasti päälle.

Voi tytöt, voi teitä politiikan pojat.

Se, että moni politiikan kommentoija näki Sanna Marinin tyylissä joko vastakkainasettelua, epäurheilijamaista päällepuhumista tai ”liian kovia otteita”, kertoo enemmän heidän asenteistaan.

Ei ole ihme, että monessa urheilulajissakin naiset saivat omat sarjansa vasta sen jälkeen, kun yhteissarjoissa oli joku naispuolinen poikkeusyksilö ensin murentanut miespelaajien haurasta itseluottamusta liikaa.

SULKAPALLOSSA on monia kirjoittamattomia sääntöjä ja piirteitä, joita soveltamalla politiikastakin tulisi parempaa. Lajissa ei pärjää ilman käytöstapojen ja vastustajan kunnioittamista.

Jos kilpapelaaja öyhöttää verkon toisella puolella jatkuvasti asian vierestä – tai hän yllyttää fanejaan huutelemaan katsomosta rasistisia kommentteja – hänellä ei ole mitään asiaa maajoukkueeseen.

Tieto tästä opettaa monia törkyturpia muuttamaan tapojaan tai ainakin hillitsemään itseään paremmin.

OMISTA sulkismuistoistani hauskimpia olivat ne kerrat, kun minut ja pelikaverini haastettiin sekanelinpeliin jotain varomatonta ja valmiiksi ylimielistä kaksikkoa vastaan.

Silloin nautin jo etukäteen, miten vastapuolen hymy hyytyy sillä hetkellä kun tajuavat, ettei ”tuo ärsyttävä mimmi” aio hävitä heille edes säälistä. Meidän kentällisemme voittoon riitti usein se, etten itse mokaillut hänen rinnallaan liikaa.

Samanlaisia, erilaisten ihmisten hyvän yhteismatsin kokemuksia soisin myös Petteri Orpolle tänä keväänä, peliseurasta riippumatta.