Nuo aikoinaan poliittisesti niin järkevät britit pitkäaikaisine vakaine hallituksineen tapasivat pilkata italialaisia ja muita EU-eurooppalaisia heidän jatkuvista hallituskriiseistään. Nyt Britannia lyö kriiseilyssään itse kaikki Euroopan ennätykset, ne italialaistenkin tekemät.

Tavallisesti varsin harmittomat kunnallisvaalit toukokuun alussa muuttuivat kansanäänestykseksi pääministeri Keir Starmerin toiminnasta. Työ­väenpuolueen kunnallispoliitikot kokivat vaaleissa ennätysmäisen rökäletappion.

Puolue joutui paniikin valtaan, monet kansanedustajat alkoivat vaatia johtajan vaihdosta ja pari ministeriä erosi hallituksesta.

Harva enää uskoo, että Starmer kykenisi seuraavissa parlamenttivaaleissa voittamaan populisti Nigel Faragen, vaikka kunnallisvaalitulos osoitti EU-eron isän suosion jo taittuneen ja rajoittuneen alueille, missä vielä uskotaan brexitiin. Näitä ei ole enää kovin paljon.

Reform-puolue pääsi suurimmaksi puolueeksi ja sai vaalivoiton lähinnä vastustajien hajaannuksen takia: populisteiksi heittäytyneet vihreät ja liberaalidemokraatit veivät paljon ääniä työväenpuolueelta.

EI STARMER tällaista rökitystä ole ansainnut. Hän on ollut brexitin ja Boris Johnsonin kauden jälkeen maan paras pääministeri, täysjärkinen aikuinen, mitä nykyään ei voi kaikista poliitikoista sanoa. Ja hän on saanut yhtä ja toista hyvää aikaan eritoten ulkopolitiikassa.

Poliittisia kömmähdyksiä on ollut. Suurin virhe oli kuvitella, että Tony Blairin ja Gordon Brownin työ­väenpuolueen hallitusten ministeri Peter Mandelson olisi ollut juonikkaana miehenä sopiva Yhdysvaltojen suurlähettilääksi käsittelemään presidentti Trumpia.

Myöhemmin paljastui, että metkuistaan tunnettu Mandelson oli 2000-luvun alun kauppaministerinä vuotanut pedofiili Jeffrey Epsteinille hallituksen salaisia tietoja.

Starmer ei näistä tiennyt eikä siis ollut ilmeisesti syyllistynyt mihinkään laittomaan, mutta nimittäessään lähettiläänsä hän osoitti heikkoa arvostelukykyä.

Äänestäjät olisivat ehkä päässeet sen yli, jos talous olisi lähtenyt nousuun.

Olisiko puolueen siis ollut parempi pitää päänsä kylmänä ja toivoa, että myrsky menee ohi?

Tällä hetkellä poliitikkojen epäsuosio on yleiseurooppalainen ilmiö. Kaikki tärkeimmät EU-maiden johtajat Emmanuel Macronista ja Friedrich Merzista Giorgia Meloniin ja Pedro Sánchesiin kärsivät äänestäjien ennätysmäisestä epäsuosiosta.

Vain Tanskan Mette Frederiksen on välttänyt äänestäjien vihan, mutta hänenkin entinen kansansuosionsa on muisto vain.

LONTOOLAISEN yliopiston Kings Collegen valtio-opin professori Vernon Bogdanor arvioi, että äänestäjät odottavat saavansa hallituksiltaan yhä sitä samaa jatkuvaa vaurastumista, minkä he saivat kokea ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Tällaista ei kukaan nyt pysty takaamaan juuri missään länsimaassa.

Ja vaikka Starmer olisi pitkästä aikaa paras pääministeri Britanniassa, hänkään ei ole ihanteellinen työväenpuolueen johtaja, ja siksi hänen puolestaan ei ehkä kannata taistella.

Hän ei ole olemukseltaan poliitikkotyyppi, pikemmin pätevä, kunniallinen virkamies.

Starmer on toivottoman huono kommunikoija. Britanniassa on sanonta, että hallitseminen on selittämistä. Ja nyt jos koskaan vaikea tilanne pitäisi kyetä selittämään epäuskoisille äänestäjille huolimatta populististen ”käärmeöljyn myyjien”, Nigel Faragen ja vihreiden johtajan Zack Polanskin ”fantasiataloudesta”.

Starmerilla ei liioin ole selvää projektia Britannian ongelmien ratkaisemiseksi.

Pitäisi selvittää muun muassa, miten edistää tasa-arvoa heikon taloudellisen kasvun oloissa. Starmer on ehkä liiaksi toteuttanut puolueensa tasa-arvopyrkimyksiä miettimättä niiden taloudellisia seurauksia.

Hallituksesta eronnut terveysministeri Wes Streeting onkin syyttänyt Starmeria älyllisyyden puutteesta ja haluttomuudesta keskustella modernin sosialidemokratian ongelmista.

Kesäkuun alussa tehtävästään eronnut puolustusministeri John Healey taas moitti, etteivät Starmer ja valtiovarainministeriö ymmärrä Britanniaan kohdistuvien turvallisuusuhkien vakavuutta, vaan panttaavat asevoimien uudistusrahoja.

OVATKO uudet pääministeriehdokkaat sitten parempia? Molemmat työväenpuolueen nousevat nimet ovat ainakin Starmeria parempia viestijöitä.

Manchesterin pormestari Andy Burn­ham, joka yrittää nyt Makerfieldin täytevaalissa juhannusviikolla päästä takaisin parlamenttiin, edustaa puolueen suurinta ideologista ryhmää, ”pehmeää vasemmistoa”.

Burnham on Tony Blairin hallituksen entinen ministeri. Sympaattinen, karismaattinen ja suosittu, mutta tuskin varsinainen älykkö. Hän on kuitenkin menestynyt hyvin Manchesterin pormestarina.

Toinen pääehdokas Wes Streeting on kuulunut puolueen oikeistoon ja ollut lähellä Tony Blairia. Hän tuskin on poliittinen kansanhurmuri, mutta poliitikkona ehkä älyllisesti kiinnostavampi hahmo.

ENTINEN pääministeri Blair on myös osallistunut keskusteluun.

Äskettäin hän syytti Starmeria selkeän poliittisen idean puutteesta. Samalla hän varoitti verhotusti Andy Burnhamia kuvittelemasta, että äänestäjät haluaisivat vasemmistolaisempaa politiikkaa, ja leimasi työväenpuolueen sisäisen keskustelun retrohenkiseksi.

Mutta hänen oma vaihtoehtonsa oli yhtä retroa. Blair haluaisi puolueen palaavan hänen entiseen liberaaliin markkinatalouteensa, joka toimi 1990-luvulla sen ajan oloissa – mutta joka tuskin toimisi halutulla tavalla nykyisessä tekoälyn, alustatalouden ja tullikiistojen riepottelemassa työelämän murroksessa.

Kirjoittaja on Lontoossa asuva toimittaja.