-  Uusia joukkoja tarvittaisiin. Ukrainaan on viety lähemmäs 200  000 venäläissotilasta ja noita taisteluun sidottuja joukkoja on käytetty sillä tavalla, että niiden toimintakyky on väkisinkin surkea, majuri Eerika Vaahtovuo (kuvassa) sanoo.

Hänen mukaansa tämä näkyy muun muassa siinä, etteivät venäläisjoukot taistele Ukrainassa tavalla, jonka ne koulutuksensa pohjalta kyllä osaisivat. Sen sijaan kolonnat sumppuuntuvat ja ehjääkin kalustoa hylätään.

Vaahtovuon mukaan Itä-Ukrainassa sotineilla ukrainalaisilla yksiköillä oli ainakin muutamia vuosia taaksepäin rintamavastuu aina enintään kolme viikkoa, minkä jälkeen joukko pääsi toipumaan vähintään kuukauden ajaksi. Näin ainakin vuonna 2016.

Puolustusvoimista parhaillaan virkavapaalla oleva Vaahtovuo perehtyi yleisesikuntakurssin opinnäytetyössään nimenomaan sotilaan toimintakykyyn. Siihen vaikuttaa moni tekijä, mutta jos joku yksittäinen pitäisi valita, niin Vaahtovuon mukaan riittävä uni on ylitse muiden. Sen puute heikentää nopeasti erityisesti kognitiivista toimintakykyä.

-  Senhän tietää jokainen, että ei tarvitse kuin vuorokausi valvoa, niin kaikenlaisia juttuja alkaa näkemään ja kroppa tilttaa pian, Vaahtovuo vertaa.

Kemiallisista piristeistä lyhytaikaista apua

Sota ja uni ovat kuitenkin vaikea yhdistelmä. Vaahtovuon mukaan Suomessa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että jo rauhanajan sotaharjoituksissa unen määrä jää alle kaikkien perustoimintavaatimusten edellyttämän noin kuuden tunnin tason.

-  Sodassa kuolemanvaara tekee sen, että ihminen stressaantuu. Jos on mahdollisuus nukkua kuusi tuntia putkeen, niin nukutko, kun jokainen risahdus voi merkitä sitä, että vaunua ammutaan ja kaikki räjähtää ilmaan, Vaahtovuo kysyy.

Hän kertoo Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta, jossa tykistöjoukkoa testattiin 20 päivän ajan siten, että neljä eri yksikköä sai nukkua enimmillään seitsemästä vähimmillään neljään tuntiin yössä. Vajaan kolmen viikon kuluttua ensimmäisen yksikön tulitoiminnan nopeus ja osumatarkkuus oli ennallaan, kuusi tuntia nukkuneilla vain puolet alkuperäisestä ja neljän tunnin yöunet saaneilla enää 15 prosenttia.

-  Eli ihan yhtä tyhjän kanssa, ampuivat minne sattuu, Vaahtovuo tiivistää.

Hänen mukaansa sotaa ei ole missään käyty ilman kemiallisia apuvälineitä. Esimerkiksi amfetamiinijohdannainen pervitiini tunnetaan sodista myös Suomessa, ja Vaahtovuo on varma, että venäläisillä – ja myös ukrainalaisilla – on kaikenlaisia piristystroppeja käytössä.

-  Kyllähän ne pitävät hetkellistä toimintakykyä ihan kohtuullisesti yllä, mutta kun aine loppuu, niin fysiikka todennäköisesti pettää, koska kroppa on tehnyt niin kauan ylitöitä, Vaahtovuo arvioi.

Psyykkiset ongelmat ovat herkkiä tarttumaan

Ukrainassa riittämätön uni ei suinkaan ole venäläisten ainoa ongelma. Aika sotii hyökkääjää vastaan, sillä paitsi että itse taistelutoimet ovat jatkuneet jo kuukauden, niin venäläisjoukkoja koottiin ennen sotaa odottelemaan Ukrainan lähistölle – osin kaukaa, jopa tuhansien kilometrien päästä.

Vaahtovuon mukaan yksittäisen taistelijan kuormittuminen ja stressi alkavat jo tuosta joukon kokoamisen ja tehtävään lähettämisen hetkestä, vaikka sotilaille sitten olisikin valehdeltu matkan vievän sotaharjoitukseen. Aluksi stressi tosin aiheuttaa toimintakyvyn paranemista.

-  (Ensimmäiset) kymmenen päivää on semmoinen optimivaihe, jossa joukko on parhaimmillaan ja jonka aikana se pitäisi periaatteessa saada kovaan paikkaan. Sen jälkeen toimintakyky alkaa pikkuhiljaa laskea, vaikkei mitään erikoista edes tapahtuisi, koska olosuhteet ovat joka tapauksessa huonommat kuin normaalielämässä, Vaahtovuo kertoo.

Epätietoisuus hyökkäyksen tavoitteista tai niiden jääminen toteutumatta sekä puuttuva luottamus esimiehiin syövät myös taistelijan mieltä. Vaahtovuon mukaan tämä heikentää ryhmäkoheesiota, mikä on kohtalokasta, sillä hyökkäysoperaatiossa taistellaan ensi sijassa oman joukon selviämisen puolesta, ei niinkään aatteen tai isänmaan edestä.

Taistelutahdon ja -kyvyn murentuminen on vaarallinen vitsaus, jos joutuu oleskelemaan samassa panssaroidussa ajoneuvossa viikkoja kylki kyljessä toisten kanssa.

-  Kyllä siinä flunssan ja koronan lisäksi myös psyykkiset ongelmat leviävät, ei siitä kukaan pysty pysymään irrallaan, Vaahtovuo sanoo,

Liian tuttu vihollinen on kova pala purtavaksi

Ukrainan sodassa venäläisille erityisen kova pala on ollut se, että vastustaja on niin kielellisesti kuin kulttuurisesti hyvin läheinen. Käytännössä hyökkääjä voisi saada jonain hetkenä vastaansa oman sukulaisen tai ystävän. Etenkään nuoremmat sotilaat eivät ole Vaahtovuon mukaan osanneet varautua siihen, että siviilimummo käskee hyökkääjää painumaan tiehensä tämän omalla kielellä.

-  Ainakin osa kuvamateriaalista, jossa venäläiset eivät lähde ajamaan protestoivien siviileiden yli tai ampumaan heitä, on siksi väkisinkin aitoa, Vaahtovuo arvioi.

Tämä pätee hänen mukaansa erityisesti lähitaisteluun, etäältä ohjuksien tai tykkitulen kohdistaminen siviileitä vastaan ei näytä olleen venäläisille suuri ongelma.

Ukrainalaiset puolustajat ovat taistelukyvyn osalta kiistatta etulyöntiasemassa. Hekin toki väsyvät fyysisesti sodan jatkuessa, mutta muilta osin tilanne ei koko ajan heikkene kuten hyökkääjällä. Huoltoreitit ovat lyhyempiä ja puolustajat pystyvät kyllä jatkamaan, jos vain ampumatarvikkeita ja aseita sekä niiden käyttäjiä riittää.

-  Kun omaan perhettä ja kotia puolustetaan, niin se ihan massiivinen etu, Vaahtovuo sanoo.

Henkiset ongelmat tuntuvat myös sodan jälkeen

Vaahtovuon mukaan Ukrainan sodan yhtäläisyydet Suomen historiaan omat ilmiselviä: vaikka Ukrainan menettäisi suuren määrän ihmisiä ja osia alueestaan, niin he olisivat kuitenkin muodollisesti hävityn sodan henkisiä voittajia. Ja jos sota päättyy Venäjän muodollisen voittoon, on kotiin palaavilla sotilailla tuliaisinaan mahdollisten fyysisten vammojen lisäksi koko joukko henkisiä ongelmia.

Vaahtovuo arvioi, että ehkä jopa kaikilla hyökkäävillä venäläisillä voi olla traumaperäisen stressihäiriön eli PTSD:n oireita. Taistelutehtävissä niistä ei ole kovin paljoa haittaa, mutta siviilielämään palaamisen jälkeen tilanne voi olla toinen.

-  Mikä on sen vaikutus, että yhteiskunnassa on noin 200  000 henkilöä, joilla on PTSD-oireita? Siitä tulee hirveä sukellus suurelle joukolle ihmisiä, ei vain sotilaille itselleen vaan myös heidän lähipiirilleen, Vaahtovuo uumoilee.

STT – Niilo Simojoki