Suomen puolustusvoimien materiaalitilanne oli 1950-luvun puolivälissä surkea. Sodasta säästyneet varastot olivat hupenemassa, panssarikalusto oli loppuun ajettua, jalkaväelle riitti jaettavaksi lähinnä Suomi-konepistooleja ja vuosimallin 1891 kivääreitä. Niillä ei pysäyttäisi modernia maahyökkäystä lännestä ja vielä vähemmän idästä.

Valtiojohtoa ja virkamieskuntaa huoletti, että Neuvostoliitto katsoisi Suomen olevan kyvytön täyttämään YYA-sopimuksen velvoitteita lännen hyökkäyksen estämisestä. Tuolloin se olisi voinut ilmoittaa tulevansa itse tänne panemaan puolustuslinjat kuntoon.

PRESIDENTTI Urho Kekkonen oli vuoden 1957 alussa tiedustellut Neuvostoliiton suurlähettiläältä Viktor Lebedeviltä kahden kesken, miten Suomen puolustuskykyä voisi parantaa – nimenomaan länttä vastaan.

Lähettiläs palasi asiaan maaliskuussa ja kertoi neuvostohallituksen perehtyneen ongelmaan, Suomen puolustuskyvyn ilmeiseen heikkouteen ja pohtivan asiaa.

Tällä venäläiset ilmaisivat tietävänsä, että puolustusministeriön värikäs kansliapäällikkö Kalle Lehmus (sd) puuhasi jo jotain kiellettyä – paitsi vakoilua lännen hyväksi, myös omia varustautumissuunnitelmiaan.

Presidentti ei tuolloin jatkanut aiheen käsittelyä venäläisten kanssa. Ulkoministeriö piti riskinä, että Neuvostoliitto tulkitsisi presidentin pohdinnat avunpyyntönä, joka johtaisi Suomen lipumiseen vielä tiukemmin Varsovan liiton sotilaalliseen suojaan.

SISÄPOLITIIKAN riitojen takia marraskuussa 1957 Kekkonen nimitti Suomeen lyhytaikaisen virkamieshallituksen, ja Kalle Lehmuksesta tuli yllättäen puolustusministeri.

Lehmus pani tuulemaan. Jo joulukuussa hän laati presidentille muistion, jossa hän piti Pariisin rauhansopimuksen Suomelle asettamia sotilaallisia rajoituksia aikansa eläneinä.

Sopimushan kielsi Suomelta paitsi sukellusveneet, torpedoveneet ja ohjukset, myös ”atomiaseiden valmistuksen ja kokeilun”.

Lehmus oli tehnyt muistioon Kekkoselle mieluisan koukun: rajoitukset olivat vieläpä ristiriidassa YYA-sopimuksen velvoitteiden kanssa. Lehmuksen mielestä olisi Neuvostoliitonkin etujen mukaista, jos Suomi pääsisi tietyistä rajoituksista, ja pystyisi puolustamaan aluettaan länttäkin vastaan tehokkaammin.

Tässä kustannustehokkain pelote olisi tietysti atomipommi tai -kranaatti.

Lehmuksen mielestä taktinen ydinase kuuluisi ilman muuta Suomenkin maavoimien kalustoon siinä missä kielletyt torpedoveneetkin merivoimille.

Kekkonen oli joka tapauksessa matkustamassa Neuvostoliittoon valtiovierailulle keväämmällä. Ennen matkaa Lehmus suositteli presidentille rajoitusasian ottamista siellä puheeksi venäläisten kanssa.

Puolustusministeri neuvoi perustelemaan varustautumista myös sillä, että omilla aseillaan pärjäävä Suomi olisi myös tasaveroisempi ja uskottavampi sopimuskumppani Ruotsin ja Nato-Norjan kanssa.

MOSKOVA ei mennyt lankaan.

Kun Kekkonen tapasi Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin keväällä 1958 Moskovassa, lupaa sopimusrajoitusten poistamisesta ei herunut, atomiaseista puhumattakaan.

Neuvostoliitossa ymmärrettiin jo sodanjälkeisen asekätkentäjupakan perusteella, että Suomi noudatti kyllä poliittisia sopimuksia, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Jos Suomi saisi liian tehokkaita aseita, maa voisi käyttää niitä tarpeen tullen mihin ilmansuuntaan tahansa.

Pieni kompromissi sentään saatiin: Neuvostoliitto antoi Suomelle 125 miljoonan dollarin luoton myös asetarvikkeiden hankkimiseen. Suomi sai ostaa vuodesta 1959 alkaen maavoimille muun muassa uudenmallisia T-54 -panssarivaunuja.

YKSI SUURI SYY Neuvostoliiton epäluuloon suomalaisten varustautumisaikeita kohtaan oli todennäköisesti Kalle Lehmuksen (1907-1987) persoona.

Marsalkka Mannerheiminkin alaisena työskennellyt entinen Suomen Sosialidemokraatti -lehden toimittaja Lehmus ärsytti erityisen paljon tiedustelupalvelu KGB:ta.

Neuvostoliiton lähetystösihteeri ja KGB:n salamurhaekspertti Viktor Vladimirov (1922-1995) kertoi muistelmissaan, miltä Lehmus Kremlin näkökulmasta vaikutti.

Hän kuvaili Lehmusta ”hyvin informoiduksi mieheksi, joka oli perillä paitsi
sotilaallisista myös sisäpoliittisista kysymyksistä”.

Vladimirovin mielestä Lehmus oli erityisen raskas keskustelukumppani, joka ”ei elämänsä loppuun saakka kyennyt vapautumaan epäluottamuksestaan maatamme kohtaan”.

Neuvostoliitonkin helpotukseksi Lehmus erotettiin virastaan kesällä 1958 ja tuomittiin veropetoksesta vuotta myöhemmin. Hän oli ostanut omilla rahoillaan sotilaille tutkimuskäyttöön uusinta lännen asetekniikkaa, eikä suostunut oikeudessakaan paljastamaan, mistä hän oli varat tähän saanut.

OMAN YDINASEEN hankkiminen ei noina aikoina ollut mitenkään outo ajatus. Samaa suunnitteli 1950-luvulta alkaen myös Ruotsi, demaripääministeri Tage Erlanderin siunauksella. Todennäköisesti Lehmus oli hyvin perillä Ruotsin ydinaseohjelmasta.

Jälkeenpäin ajatellen sekä Kekkonen että Lehmus liikkuivat suunnitelmissaan kovin liukkailla jäillä.

Jos Neuvostoliitto olisi suostunut Suomen aikeisiin ydinasevarustelusta, aseen tekniikka olisi todennäköisesti ostettu idästä kuten myöhempien ydinvoimaloidenkin kanssa jouduttiin tekemään.

Länsi tuskin olisi uskaltanut myydä meille omaa teknologiaansa, koska se ei luottanut puolueettomuuteemme. Tästä ennakkoluulosta heitä ei voi kovinkaan paljon syyttää, ainakaan suomettumisen rumimpina vuosina.

Vaikka ydinase olisi ollut meidän mielissämme tasapuolinen pelote sekä itään että länteen, Nato olisi todennäköisesti laskelmissaan nähnyt meidät osana puna-armeijan ydinaseuhkaa ja toiminut sen mukaisesti.