Kun Juha Sipilä vei keskustan viimeksi pääministeripuolueeksi vuonna 2015, puolueen ääniosuus Helsingin vaalipiirissä oli 7,2 %, Uudellamaalla 11,5 %, Varsinais-Suomessa 16,2 % ja Pirkanmaalla 16,6 %.

Kevään 2023 vaaleissa Annika Saarikon johtama keskusta sai Helsingin äänistä 1,6 %, Uudeltamaalta 4,8 %, Varsinais-Suomesta 8,4 % ja Pirkanmaalta 7,1 %.

Vuonna 2015 keskusta sai näistä etelän neljästä suuresta vaalipiiristä 157 000 ääntä, mutta 2023 enää noin 79 000, vaikka samaan aikaan asukasmäärä näissä vaalipiireissä on lisääntynyt.

TILANNE on ilmeinen mutta keskustalle tuskallinen.

Sipilän nousu oli jonkinlainen anomalia, poliittisen lähihistorian suomalainen poikkeus, jossa politiikan ulkopuolinen liikemies kohosi puolueen uudeksi Messiaaksi.

Tuli oikeistolaisiin painotuksiin nojannut vaalivoitto yhden oppositiokauden jälkeen ja ehta porvarihallitus. Tyly vaalitappio heti sen perään.

Täyskäännös Rinteen ja Marinin punavihreään hallitukseen oli äänestäjille ja osalle puolueväeäkin hämmentävä. Riitaisan kauden päätteeksi taas hävinnyt keskusta ilmoittikin heti, ettei enää lähde seuraavaan, Orpon nykyiseen oikeistohallitukseen.

Niinpä keskusta istuu nyt oppositiossa niiden samojen puolueiden kanssa, joiden kanssa se kamppaili edellisessä hallituksessa. On todistettu sarjaa epätahtisia ja vähän epätoivoisiakin yrityksiä erottua yhtäaikaa sekä istuvasta hallituksesta että muusta oppositiosta.

Peruskannatus ei riitä kokoomuksen haastajaksi. Liikkuvien äänestäjien äänille on tiukan ja johdonmukaisen oikeistolaisen politiikan jälkeen nyt ottajia etenkin vasemmalla. SDP:n ja vasemmistoliiton kannatus on noussut kolmessa vuodessa reippaasti.

Maakuntien päävastus perussuomalaiset on hiipunut hallitusvastuussa, mutta yleiseurooppalainen kehys ei ennakoi puolueen nopeaa paluuta pieneksi puolueeksi.

Keskustan tarjoama vaihtoehto, näennäisen turvallinen paikallaan pysyminen ja parhaan toivominen ei vaikuta kiinnostavan tarpeeksi äänestäjiä. Kahdenkymmenen prosentin puolueeksi tai sen yli palaaminen edellyttäisi valtavan liikkuvien äänestäjien joukon tavoittamista ja heitä on ennen kaikkea suurissa kaupungeissa.

Kaupunkeja ei voi vallata, ellei tee kaupunkilaista politiikkaa.

TILANNE on vaikea muttei kaikin tavoin lohduton.

Puoluebarometrissä suomalaiset suhtautuvat keskustaan yhtä myönteisesti kuin SDP:hen. Keskustalla on toisin sanoen kannatuspotentiaalia, joka ei vain realisoidu kannatuskyselyissä, joissa on valittava vain yksi puolue.

Keskusta on monelle hyvä kakkonen tai ehkä vähän kädenlämpöinen. Kaikista puolueista keskustaan on vähiten siihen erittäin kielteisesti suhtautuvia.

Haaste ja ongelma menee paljon syvemmälle kuin puheenjohtajan nimeen. Antti Kaikkonen on ikänsä politiikassa tehnyt mies, joka tuskin enää yllättää. Pelkästään pääministeriksi tähtäämällä ei vaaleja voiteta.

Puoluevaikuttaja Silja Silvasti epäili suorasanaisesti puoluekokouksen yhteydessä, ettei keskustalaisten ”perse kestä merivettä” edessä häämöttävässä seuraavan hallituksen leikkausurakassa. Silvastin mielestä keskustan ei pidä mennä hallitukseen ensi vaalikaudella ollenkaan.

Keskustalla on kokemusta oppositioon jäämisestä toiseksi kaudeksi putkeen yli 20 vuoden takaa, eikä se ollut miellyttävää. Niin on käynyt viimeksi Paavo Lipposen kahden hallituskauden aikana 1995-2003.

Jos SDP nousee nyt hallitukseen, oppositioon jäädessään keskusta kamppailisi jälleen perussuomalaisten varmuudella näkyvää ja kuuluvaa kapinalinjaa vastaan kuten 2011-15.

Ei ole mitään takeita siitä, että aina vain kaupungistuva maa kääntyisi enää keskustan puoleen.

Silti keskusta on pitkälti avainasemassa siinä, minkälainen hallitus Suomeen lopulta syntyy 2027 vaalien jälkeen. Se on edelleen keskellä vaa’ankieliasemassa ja kelpaa kaikkien kumppaniksi. Keskustalle on ottajia, keskisuurenakin puolueena.