Hallituskaudellani en lähtenyt millään tavalla edistämään Naton jäsenyyttä. Sen sijaan silloin omaksuttiin linja ”niin lähelle Natoa rauhankumppanuudessa kuin mahdollista”. Tärkeintä, ja siinä oli tarpeeksi töitä, oli uudistaa Suomen puolustusjärjestelmä ja turvata sille riittävät määrärahat. Suomen nykyinen, suhteellisen vahva puolustus perustuu silloin tehtyihin ratkaisuihin.

SUOMEN kansallinen puolustuskyky on perusasia kaikissa mahdollisissa turvallisuusratkaisuissa. Tämä lähtökohta ja läheinen suhde Natoon tarkoittavat, että nyt ei tehdä ”täydellistä suunnanmuutosta”, niin kuin heikolla itsetunnolla kuulutetaan. Samoin yhtäkkiset puheet EU:n puolustuksen kehittämisestä ovat kuin pyörän keksimistä uudelleen. Suomi oli EU:n jäseneksi tultuaan, etenkin ensimmäisellä puheenjohtajakaudellaan, aktiivisesti kehittämässä unionin puolustusyhteistyötä sen eri muodoissa. Sen jälkeen ulkopoliittinen johto kompuroi EU:n turva-artikkelin 42 kanssa, jota nyt yhä käsitellään ikään kuin se olisi jotenkin merkittävä Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisua haettaessa.

Nato on Euroopan turvallisuusrakenne. EU:n omaa puolustusta ei voi rakentaa latvasta puuhun menetelmällä. Tie strategiseen autonomiaan kulkee vain taloudellisesti vahvan unionin kehittämisen kautta. Tätä haastetta Suomi on ollut haluton ottamaan vastaan. Onko meidän etumme pitää EU heikkona, ilman yhteistä finanssipolitiikkaa?

Ruotsi-yhteistyö on sellaisenaan Suomen kansallisen puolustuksen jatke. Suomi ja Ruotsi ovat turvallisuuspoliittisesti kuin kaksoset, joskin epäidenttiset: molempien viime käden pelote on Yhdysvallat. Kysymys on silloin kahdesta vaihtoehdosta, joita presidentti Sauli Niinistö yritti hahmotella tavattuaan presidentti Joe Bidenin: Joko ”terästetty” kahdenvälinen yhteistyö USA:n kanssa, tai Naton jäsenyys. Kysymys Naton artikla 5 -tyyppisistä takeista on tässä keskeinen, voiko se toimia bilateraalisessa järjestelyssä.

ASIAA voidaan tarkastella puolustuksen näkökulmasta. Mikä tahansa kriisi, olipa Suomi siinä mukana yksin tai osana lähialuetta, vaatii etukäteissuunnittelua myös mahdollista avun vastaanottamista silmälläpitäen. Sellainen voi onnistua Venäjän uhkan valossa vain Naton puitteissa. Itämeren ja arktisen alueen konflikteissa Suomea tarvittaisiin joka tapauksessa. Natolle Suomi olisi vahvistus. Emme ole Naton porstuassa karvahattu kädessä puheille pääsyä odottamassa.

Olisi kaikin puolin välttämätöntä, että sekä Suomi että Ruotsi liittyisivät tänä vuonna Natoon. Kahdenvälinen puolustusintegraatio olisi vaikeampaa vain toisen liittoutuessa. Suomi ei kuitenkaan voi odottaa Ruotsia, meidän on tehtävä oma ratkaisumme ja sitä ei pidä tarpeettomasti lykätä. Viive vain lisäisi poliittisia riskejä.

Ruotsi otti 1990 aloitteen EU:n jäsenyyskysymyksessä. Me otimme sen takaisin äänestämällä ”kyllä” ennen Ruotsia kansanäänestyksessä 1994, ja olemme sen jälkeen pitäneet sen EU-politiikassa. Niin EU- kuin Nato- jäsenyys on Suomelle pragmaattinen kysymys kansallisesta edusta, ei ideologiseksi ongelmamuodostunut kansallinen identiteettiongelma.

Suomen Nato -jäsenyys olisi maakohtaisesti räätälöity, ennakkotapauksena lähinnä Norjan malli. Se on luotava huolellisesti. Uudet haasteet eivät odota tuloaan.