Rahauudistus oli kova isku talouselämälle. Vientiteollisuuden orastava kilpailukyky meni markan revalvoitumisen myötä ja kireä rahapolitiikka ajoi velkaantuneita maatiloja sekä rauta- ja tekstiiliteollisuutta vararikkoon.

Suomea koetteli rahareformin aikaan myös Euroopan viimeinen nälänhätä, kun kato vei sadot kolmena peräkkäisenä vuonna 1866-1868. Tragediaa selittää kylmän ilmaston lisäksi suuri tilattomien määrä ja politiikkavalinnat.

Valtiovaraintoimituskunnan (eli nykyisen valtiovarainministeriön) päällikkönä toiminut J.V. Snellman halusi suojella markkaa, välttää velkaantumista sekä pitäytyä vastikkeettomasta tuesta.

Nälkään ja tauteihin kuoli 150 000 ihmistä, enemmän kuin toisessa maailmansodassa. Snellman näki lopun­ikäänsä painajaisia, mutta kovien uhrausten jälkeen alkoi viimein kasvu.

FISKAALIKONSERVATISMI on ainoastaan vahvistunut markan menettämisen myötä.

1980-luvun pääomamarkkinoiden vapauttamisen jälkeen vahvan markan ajateltiin oikealta vasemmalle tukevan talouden liberalisoitumista. Vaikka tilanne äityi nopeasti pankkikriisiksi, keskuspankki ja hallitukset jatkoivat härkäpäisesti vahvan markan politiikkaa.

Ristiretki päättyi lopulta syyskuussa 1992, kun kansainväliset valuuttaspekulantit iskivät, Suomen Pankin valuuttavarannot tyhjenivät ja markka päästettiin kellumaan.

Väärä politiikka syvensi tarpeettomasti lamaa ja maksumiehiksi joutuivat aivan muut kuin vahvan markan tukijat. Ja kuten nälkävuosina jälleen ne, joilla rahoitus oli kunnossa, saivat halvalla firmoja, kiinteistöjä ja metsää.

Keskuspankin ja hallitusten epäonnistuttua valtiovarainministeriö astui talouspolitiikan johtoon. Vain kolme päivää vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen se asettui vastustamaan jyrkästi elvytystä ja esitteli omat näkemyksensä talouskurista.

Ahon hallitus leikkasi välttääkseen Kansainvälisen valuuttarahaston holhouksen ja Lipposen I hallitus laittoi Suomea EMU-kuntoon. Nokia siivitti Suomen satumaiseen kasvuun ja leikkaus­politiikasta muodostui laman jälkeen talouspolitiikan kova ydin.

VAIKKA Suomessa ei ole ollut kasvua kohta 20 vuoteen, snellmanilainen fiskaalikonservatismi voi edelleen hyvin.

Finanssikriisistä lähtien kasvu on ollut riippuvaista kotimaisesta kysynnästä ja julkisista alijäämistä, sillä Nokian romahdus jätti kokonaiskysyntään merkittävän aukon.

Siitä huolimatta hallitukset ovat jatkaneet leikkauspolitiikkaa viennin edistämiseksi, mikä on pitänyt tuottavuuden kasvun pysähdyksissä ja kärjistänyt luokkaeroja väestön sisällä.

Väärän politiikan vuoksi Orpon hallituksen yhdeksän miljardin euron sopeutukset eivät ole tuoneet kasvua tai kääntäneet velkalaivaa. Seuraavaa hallitusta odottaa samanlainen urakka rahaministeriön mukaan.

Gallup-kärjessä porskuttava Antti Lindtman on tehnyt velkaantumisesta kärkiteeman, koska vaalit voitetaan vastuullisuudella. Vaihtoehtoisen kasvumallin sijaan SDP aikoo esitellä omat ja reilummat leikkauslistansa seuraavalle hallitukselle ensi syksynä.

Näin valtiovarainministeriö ja Orpon hallitus ovat onnistuneet naulaamaan tulevan hallituksen talouspolitiikan kaksi vuotta ennen vaaleja.

Valitettavasti tälläkään kertaa kovia uhrauksia ei seuraa talouskasvu.

Kirjoittaja on poliittisen talouden tutkija.