Tampereen Pohjalaisia-oopperassa kuluu historian kahleiden kalsketta

Kuva: Petri Nuutinen
Tampereen oopperan Pohjalaisissa Jussin roolin laulaa Ville Rusanen, Liisana on Marjukka Tepponen.

Leevi Madetoja sävelsi Pohjalaiset vuosina 1918-23 Artturi Järviluoman julkaiseman kansannäytelmän pohjalta. Perisuomalainen ooppera ja pohjalaisen kansanluonteen kuvaus oli syntynyt. Maakuntamalliksi siitä tuskin kuitenkaan on.

Madetojan musiikki soi kansanlaulujen katkelmia. Ne toimivat kohtausten käynnistäjinä ja orkestraation ja omaehtoisen kädenjäljen pikantteina ohjaajina. Ratkaisu on onnistunut.

Teoksen värikäs, tarvittaessa lähes pidäkkeetön tyyli on osa tekijän hienosäikeistä sävelkielioppia. Madetojan muotoajatus tarjoaa rikkaan, iskevän ja tasapainoisen kokonaisuuden. Hän kääntää aikakirjojen sivuja kuin kronikassa kuunnellen sisäistä kuulokuvaa raskassoutuisemman draaman sijaan. Lyhykäiset, nopeahkosti vaihtuvat kohtaukset sekä vauhdittavat kronikkaa että myös hajottavat sitä.

OOPPERA

Tampereen Ooppera 70 vuotta, Tampere-talo

Leevi Madetoja: Pohjalaisia

Libretto Leevi Madetoja Artturi Järviluoman julkaiseman näytelmän pohjalta – Musiikinjohto Anna-Maria Helsing – Ohjaus Tuomas Parkkinen – Lavastus Sampo Pyhälä – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Koreografia Osku Heiskanen – Valaistus Jussi Kamunen, Kuorokapellimestari Heikki Liimola – Rooleissa Tiina-Maija Koskela, Marjukka Tepponen, Päivi Nisula, Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Waltteri Torikka, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen, Olli Lammi / Pertti Kallio;

Tampere Filharmonia, Tampereen oopperan kuoro

Tarinassa risteävät oman aikansa teemat: vapaus, valta, väkivalta ja -viina, usko, rakkaus ja sukupuolinen halu sekä ylilyövä miehinen uho. Eikä yhtään vähäpätöisempinä listaa täydentävät viha, murhe ja kuolema.

Nuori talollinen Antti Hanka on viety vankeuteen pahoinpideltyään häntä loukannutta suutaria. Nyt hän on kotona vankipassinsa vuoksi. Jussi Harri ja hänen isänsä suhtautuvat halveksien samaan aikaan paikalle saapuneeseen koppavaan vallesmanniin.

Antin vankeutta päätetään jatkaa, myös karkotus Siperiaan uhkaa. Antti karkaa rakastettunsa Maijan kehotuksesta, mutta avunannosta syytetään Jussia. Vallesmanni ruoskii Jussin, tämä suuttuu ja tempaisee puukon esille. Vallesmanni ampuu, mutta Jussi ehtii pistää tätä puukolla. Vallesmanni kuolee ja niin kuolee Jussikin. Jussin rakastettu Liisa sulkee tämän silmät ja sanoo: ”Nyt mun silmäni ei enää ole kirkkahat.”

Tarinan kannalta tärkeät ja suorimmat tiedot ja kommentit lausuu Kaisa, vähäväkisimpien edustaja. Kansanihmisiä on tarinassa sopivasti ja kansanelämä näyttäytyy sekä koomisena että todentuntuisena.

Ooppera antaa raskaan ja surullisen kuvan ihmiseläjien viheliäisestä yritteliäisyydestä. Mieleen nousee kysymys, minkälainen tämä kansa on, miten osuva kuva on?

Riski kannatti ottaa, naiset eturiviin

Oopperan ohjaaja Tuomas Parkkinen on nostanut naiset eturiviin. Vaikea ratkaisu on onnistunut. Ohjaaja on varonut vääriä ilmeisyyksiä, painotus on kyllä huomattava, mutta ei tyrkyttävä.

Miesosissa luonteet tulevat hyvin esille, samoin Kaisan luonne ja puheenparsi. Nuorten miesten rakastetuista Jussin Liisa on eläväinen ja himokas, aidosti rakastuneen oloinen, Maija taas uskonsa myrkyttämä. Kuoro eli kansa liikkuu vailla näkyviä ohjetauluja, luontevaa.

Sampo Pyhälän lavastus on pelkistetty. Se keino on usein hyvästä, mutta joskus liian tietoisena kuivahtaa. Pirjo Liiri-Majava tuntee pukujen historiaa, onnistuneet asut. Osku Heiskasen tanssit sopivat kuorolaisille ja kylänväelle. Ei liiallisuutta vaan sattuvaa persoonallista tanssijalkaa. Jussi Kamusen valaistus lisää tehoja tarinaa väritettäessä.

Kuoron valmentaja Heikki Liimola on saanut laulajansa erinomaiseen vetoon erityisesti näyttämötyöskentelyn osalta. Laulu tuntuu sujuvan kuin vanhoilta tekijöiltä. Iskevä, eloisa ja osaansa halukas laulajisto. Orkesterin panos on oopperalle keskeinen. Tampere Filharmonia erittelee, vetäytyy ja halutessaan hyökkää. Tehoja on yli äyräiden mutta ei äänivalleja rikkoen, sävyjä ihmismielen pienimmät tuntemukset löytäen ja niitä kosketellen.

Anna-Maria Helsingin johtama joukko nosti esityksen ylös, kannatteli sitä siellä ja saatteli vaikuttavaan loppuun saakka.

Ammattilaislaulajien kannustava esimerkki

Laulajista Ville Rusanen Jussina kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi. Komean ja kantavan baritonin ääni oli lujilla, kireyteen saakka, orkesteri kun oli joskus peittää laulajan jos toisenkin. Tenori Jyrki Anttila Anttina lennätti omaa äänennopeata lennokkiaan rutinoituneen terävästi.

Marjukka Tepponen Liisan roolissa onnistui repäisemään itsensä palvelusväen alennustilasta ylös. Kun aika oli, korkeana kaartava sopraano heittyi täysillä tunteitten valtaan. Antautunut tulkinta oli sekä soivaa että hallitun voimallista kuultavaa. Tiina-Maija Koskela Maijan osassa näytti, että dramaattisen sopraanon tie jo häämöttää edessä. Päivi Nisula Kaisan roolissa pulppusi aitoa roolihenkeä ja jaloa ääntä.

Muu solistijoukko täytti laulajilta vaadittavat edellytykset myönteisesti. Heistä nostettakoon esiin Harrin tilan vanhan isännän osan laulanut Jaakko Hietikko, Kristjan Möisnik Vallesmannina sekä Juha Kotilainen herastuomarina.

Tampereen Ooppera on 70-vuotisjuhlansa ansainnut. Mittava ja mahtava saavutusten jatkumo on esimerkki pitkäjänteisen työn merkityksestä, menestyksestä ja uskosta huomiseen. Siellä häämöttääkin jo seuraava: Olli Kortekankaan Veljeni vartija, 16.2.2018.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Kun nainen on poissa, onko miestäkään enää olemassa? Arvostelu: The National -yhtyeen Sleep Well Beast on lempeää ja nostalgista autoradiomusiikkia

Kuva: Graham MacIndoe

Laulaja Matt Berningerin kirjoittamien The Nationalin sanoitusten tunneskaala on kuin HBO:n laatusarjasta repäisty. Kestomelankoliset tekstit kertovat tarinoita keski-ikäistyvien päähenkilöiden tavasta rakastaa, kaihota, pelätä menettämistä, tuntea ajan kuluvan hukkaan ja potea syyllisyyttä.

Yhtyeen seitsemäs albumi Sleep Well Beast jatkaa tällä tutulla linjalla. Ilmassa on syksyn tuntu, mutta samalla kirjoittajan tietää viettävän aikansa lämpimässä nojatuolissa takkatulen ääressä. The National on aina apeaa, muttei koskaan toivotonta musiikkia.

Kun nainen on poissa, onko miestäkään enää olemassa? Kuolemaa ennen on nähtävä isän vanha kotitalo. Viinakin maistuu. Poolokaulus kiristää. Berninger murisee näitä tilannekuvia nojatuolistaan tutulla baritoniäänellä.

Sleep Well Beast on sulavalinjainen levy, jota voi suositella varauksetta jokaiselle National-fanille.

Taustalla brittiläisen postpunkin synkkä kolhous kohtaa tyhjän heinäladon akustiikkaa kaikuvan americanan syvän pehmeyden. Teksti ja musiikki pelaavat miellyttävästi yhteen kuten aina yhtyeen työssä. Lempeää ja nostalgista autoradiomusiikkia synkällä pohjavireellä.

Kaikesta tunnelmallisuudestaan huolimatta Sleep Well Beastin anti on kuultu jo monta kertaa. National on uinut vakiintuneeseen asemaansa kestävää laatua tarjoten, musiikkia joka on jylhää ja vankkaa kuin kivitalo. Nyt vain pitäisi rakentaa talosta entistä isompi. Suurempia tunteita ja komeammin soivia sävellyksiä on vaikea enää lisätä yhtyeen rosteriin, sillä se on kaikki nämä vuodet tuntunut jo täydelliseltä, harjakorkeutensa saavuttaneelta.

Vastaus löytyykin levyn kannesta. Harjakattoinen puutalo, ellei lato. Ei tarvitse olla vaatimaton, mutta miksi enää ylittää itseään? Taitavinkin rakennustyö rapistuu lopulta, tai käy pieneksi asukkailleen. Aivan kuin Berningerin sydän olisi jo liian ahdas uuden kokemiselle.

Sleep Well Beast on sulavalinjainen levy, jota voi suositella varauksetta jokaiselle National-fanille. Mutta jos Berningerin tunneskaala vielä joskus laajenisi, olisi se tervetullutta vaihtelua. Eikö mies kohta jo voisi saada jonkun viidenkympin villityksen?

Rock
The National
Sleep Well Beast
4AD
★★★☆☆

JONI KLING

Keskustelua aiheesta

Hehkuvat pienoisoopperat – kotikutoisesti saksalaisittain

Kuva: oona söderblom / suomen kansallisteatteri
Sancta Susannan rooleissa ovat muun muassa Laura Pyrrö ja Mari Hautaniemi.

Saksalaisen Paul Hindemithin kaksi pienoisoopperaa ovat hyvä esimerkki valtakulttuuria tukevan ja sen haastavan marginaalikulttuurin merkityksestä.

Tarvitsemme hidasliikkeistä ja massiivista kesto-oopperaa, mutta myös käänteissään ketteriä ja muotoaan ja lähestymistapaansa muuntelevia pienoistaideteoksia.

Notkeus ja intiimiys ovat arvoja, joita ei tule halveksia eikä kannata hukata. On ilo kohdata ja saada kuulla ja nähdä tällaisia rohkeasti toteutettuja raritetteja, useimmiten täysin aiheetta sivuun sysättyjä taideteoksia. Puhdistava vaikutus on toisenlainen, mihin laajan screenin reunattomassa syleilyssä saa tottua.

Laura Pyrrö on viime vuosina noussut keskeiseksi uusien ja outojen musiikkiteatteriesitysten ideoijaksi ja maahantuojaksi. Kun taiteilija on itse erinomainen laulaja, uskottavuus on moninkerroin luottamusta herättävä, laadun tae.

Suomen Kansallisteatteri
Omapohja
Paul Hindemith: Hin und zurϋck, libretto: Marcellus Schiffer
Paul Hindemith: Sancta Susanna, libretto: August Stramm
Ohjaus Ville Saukkonen – suomennos ja sovitus Laura Pyrrö – valot Anna Rouhu ja Titus Torniainen – maskeeraus Taru Haili – lavastus ja puvut työryhmä– rooleissa Laura Pyrrö, Petri Bäckström, Jouni Bäckström, Margit Westerlund, Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta, Oskari Kymäläinen, nunnakuoro, soitinyhtye

Hindemithin 1920-luvulla varsin nopeahkosti sävelletyt pienoisoopperat ovat sekä herkulliset että tyyliltään toisilleen varsin vastakohtaiset teokset.

Hin und zurϋck (Sinne ja takaisin…, Sinne – tänne, Ees taas) kertoo perheen rouvan syntymäpäivästä. Vanha, kuuro täti odottaa ruokaansa, lahjan ojentava mies mustasukkaistuu vaimon saamasta rakastajan kirjeestä ja tulee ampuneeksi vaimonsa. Teon lopullisuuden huomattuaan hän katuu ja ottaa hengen itseltäänkin. Aikaa esityksessä on tähän mennessä kulunut muutama minuutti.

Paikalle ilmaantuu Viisas mies, joka ottaa ohjat ja kääntää asetelman päälaelleen. Tarina vaihtaa suuntaa takaisin kohti alkua ja kaikki palaa lähtöpisteeseensä.

No mitä? Että ihminen on yksinkertainen! Hän vain jatkaa samaa rataa, tarina vielä työryhmän toteuttamana toistetaan, että varmasti cirkulaatio tulisi todistetuksi elämänmenossa. Ei alkua, ei loppua, ikikiertoa vain. Ei opi ihminen juurikaan elämässään, toistaa ja törttöilee, meni se miten päin tahansa. Ja luulee aina selviytyvänsä.

Kärjistäminen ja karikatyyrit, kaikkinaisen hienostelun välttäminen, äkkipikaisuus, mahdottomuus, hymy ja hulluttelu, siinä määreitä esityksen tyylille.

Mutta vielä, tarinahan tämä vain on. Sitä voi käännellä kuin räiskälettä pannulla. Ei sitä pidä vetää yksi yhteen todellisuuden kanssa, teatteria, oopperaa! Sen pituinen se.

Sinne–tänne-ooppera on eräänlainen kabaree, sen musiikillinen anti jalostettua kabareeta. Mieleen nousevat viime vuosisadan alun saksalaismallin weillmäisyydet, brechtiläisyydet, Eisler, Neuvostoliitosta Majakowski, Harms, futurismi jne. Avatgarde aina, tavalla ja toisella. Ei vähiten Tom of Finland -tyyppiseksi tehdyn Viisaan miehen hahmossa!

Luostarin puutarhassa

Toisessa oopperassa puhdashenkinen Susanna näkee luostarin syrjäisessä kolkassa nuoren parin hekumoivan häpeilemättömästi. Ja voi sitä kiusausta ja kauhistusta, uteliaisuutta, tuskaa ja kiihkoa, himoa ja halua, synnin tuntoa ja kiusaajan (saatanan) valtaa.

Hän puhuu asiasta ystävättärensä kanssa ja pian putoilevat kaavut heiltäkin. Siihen herää myös laulava nunnakuoro. Mutta ohjaaja säilyttää otteen, esitys ei mene pitemmälle. Hyvin pidätelty.

Keskusteluun on liittynyt myös kolmas nunna. Tarinassa viitataan himoilleen antautuneen sisar Beatan kohtaloon tulla muuratuksi elävältä luostarin muuriin. Susanna alkaa kuulla ääniä ja halajaa vaaditun tunnustuksen sijaan tulla muuratuksi muuriin hänkin.

Musiikki oopperassa on vivahteikkaampaa, ilmaisurikkaampaa kuin edellisessä ”Murha”-oopperassa. Tarina on vakava ja lähellä jokamiehen ja jokanaisen viettimaailmaa.

Ohjaaja Ville Saukkonen on saanut esiintyjistä karistettua jäykkyyden, mikä niin usein laulajia luonnollisista syistä lavalla vaivaa. Ohjaaja on perannut kaikki sopet mielensä viidakoista surrealismia myöten. Pikakelauksella eteenpäin -ajatus (oopperoiden yhteispituus n. tunti) on pysynyt ihmeen hyvin otteessa. Pienoisoopperat tarjoavat täyttä elämysantia.

Solistien äänet ovat parhaasta päästä (!), mikä tekee esityksistä aina vain nautinnollisempia. Rutiini ja vahva mieli täydentävät äänimateriaalin jalostuneisuuden. Muusikot ovat kaiketi turvafirman lähettiläitä, mikä helpotus! Hindemith soi hyvin.

Ahdas näyttämö Omapohjassa mukautuu norjasti kohtausten käänteisiin. Oopperat valmistelleen työryhmän, ohjaaja – lavastaja-puvustaja – valaisija – maskeeraaja, idearikkaus ja toimintakyky ovat mahdollistaneet onnistuneen oopperaillan.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Havahduttava ja vavahduttava oopperaensi-ilta

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Anne Sofie von Otter (punaisessa puvussa) tunnetaan vahvana eläytyjänä.

Oopperan lavastekuva: syksyinen, syvä metsän syli.

Lämpimät värit ovat petollisen kauniit. Seisotaan yhtä aikaa lopun ja alun, syksyisen luonnon kuoleman ja kevään odottavien versoaihioiden äärellä.

Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen.

Tarinassa äiti, kuulu pianisti, saapuu seitsemän vuoden tauon jälkeen tytärtään tapaamaan ja toipumaan miesystävänsä Leonardon kuolemasta. Kohtaaminen on ristiriitoja ja jännitteitä täynnä. Törmääminen ja purkaukset koettelevat äidin ja tyttären suhdetta. Toinen tyttäristä, sairas ja puhekyvytön Helena, on muuttanut hoitokodista sisarensa luo, mikä on äidille järkytys.

Hän ei odottanut näkevänsä sairasta tytärtään. Kutsun lähettänyt Eva on saanut miehensä Viktorin kanssa pojan, Erikin, joka on muutaman vuosi sitten kuollut. Tapaamisesta muodostuukin surun, syytösten ja syyllisyyden sävyttämä.

Suomen kansallisooppera
Sebastian Fagerlund, Höstsonaten, Syyssonaatti
Libretto Gunilla Hemming – musiikinjohto John Storgårds -ohjaus ja lavastus Stéphane Braunschweig – puvut Thibault Vancraenenbroeck – valaistus Marion Hewlett – kuoron valmennus Marge Mehilane, Marco Ozbič, Mauro Fabbri – rooleissa Anne Sofie von Otter, Erika Sunnegårdh, Tommi Hakala, Helena Juntunen, Nicholas Söderlund, Eero Pylkkönen, Suomen kansallisoopperan orkesteri ja kuoro

Tapahtumissa on kaksi päälinjaa: äidin ja tyttären suhde sekä taiteilijan ja yleisön välinen suhde.

Yleisö on nyt näyttämölläkin, kuoron muodossa. Se pitää äidin itsekeskeisyyttä yllä. Yleisö on taiteilijalle elämänmahlaa, se kutsuu, kannustaa, vaatii ja kiittää, vaalii suuruuden illuusiota.

Sebastian Fagerlundin musiikki sykkii inhimillistä tragediaa. Arjen ja juhlan kuvakirjassa on suuria väriaukeamia, repaleisia sivuja, kylmiä värejä, avoimia sivuja. Vuorosanat eivät kohtaa, syyttäminen osuu kohteeseen, kieltäminen, väistely ja patoutuneen purkaminen muotoillaan.

Dissonanssi on ruoska, jolla ruokkia ristiriitoja. Voima ja hehku kärventävät, kaiken rikkoutuminen on hiuskarvan päässä.

Säveltäjä kohdistaa täsmäsignaalit luonteiden ja tapahtumien ytimeen. Piano on keskeinen, mutta ei briljeeraa. Yksinkertaiset ratkaisut luontuvat Fagerlundilta vaivatta, mutkikkuus kerrospukeutumalla. On ilo nojata luovan vaiston varaan, ilmeinen luontainen lahjakkuus.

Näkemyksellinen lavastus

Ohjaaja ja lavastaja Stéphane Braunschweig sai näyttämön toimimaan erinomaisesti nurkkia myöten, isoin ja pienin tilaratkaisuin. Myös perspektiivit puhuivat. Solistit elivät osansa vailla koketeerausta ja uppopallotehosteita, kuoro kuin yksi suuri esiintyjä. Marion Hewlett hyväksikäytti valaistuksessa tehokkaasti pintoja, varjoja, kulmia. Thibault Vancraenenbroeckin puvuissa oli muutaman vuosikymmenen takaista henkeä ̶ kuka tahansa yleisöstä.

Vahvaksi eläytyjäksi tunnustettu Anne Sofie von Otter (Charlotte) säästeli itsekkään taiteilijan äänivaroja, ehkä peitelläkseen pettymyksiä, pelkoja ja ylikäyviä vaatimuksia. Äitinä hän pidätteli antautumistaan: vierasti tyttäriään, uskalsi vasta ärsytettynä lähestyä Evaa, mutta ei Helenaa, ei Erikiä. Ja vaikka hän virheensä ja puutteensa tunnusti, muutos jäi auki.

Erika Sunnegårdh (Eva) oli kipeän ahdistunut ja yksin. Hän osasi syyttelemisen ja kiltteyteen käpertymisen, kaipasi hellyyttä. Uskottava rooli. Vapaasti soljuva, soinnikas sopraano soi voimakkaanakin irtonaisuutensa halliten.

Helena Juntusen (Helena) sopraano oli heleyttä ja hallintaa täynnä. Riipaisevan, hajonneen rooliminän kohtalo oli raadollisen kova ja koskettava.

Tommi Hakalan (Viktor) baritonin sointi-ikkunasta levittäytyi suotuisa näkymä, vivahteikkuutta ja soivaa rouheutta riittämiin. Nicholas Söderlundin (Leonardo) bassossa oli yhä kestävämpää harvasyisyyttä, pyrkimys elämässä alaspäin palkittakoon tässä. Eero Pylkkönen veti nelivuotiaan Erikin osan lavakarismansa kanssa pompotellen.

Kuoro oli poikkeuksellisen osallistuva roolihahmo, yhteissoinnillinen työ näyttävää ja tuntuvaa. Oopperan orkesteri purjehti ylväänä John Storgårds kipparinaan värikylläisen tunnemeren yllä.

Syyskausi Suomen kansallisoopperassa on avattu hienolla tavalla. Hehkuva vuodenaika on astunut oopperan ovista sisään Syyssonaatin muodossa. Onnistunut sisäänosto!

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkohuipentuma konserttisalissa: Terveiset vanhasta emämaasta voi tuoda näinkin

Kuva: jan-olav wedin
Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kapellimestarina toimi Sakari Oramo.

Tukholmalaisten juhlaviikkotuliaisissa huomion herätti konsertin solisti, sopraano Renée Fleming, mutta myös korkeatasoinen orkesteri. Naapurin vierailusta jäi hyvä mieli.

Suurlähettilään avaussanatkaan eivät olleet pönöttävää servettikieltä, vaan täyttä asiaa, kohteliasta kyllä, mutta lämmintä puhetta juhlavuottaan viettävän Suomen kunniaksi.

Illan kruunanneen (!) Renée Flemingin jalosointinen sopraano ei brassaile volyymillä, tuhlailulle ei ole sijaa tässä majatalossa. Äänen persoonallinen sävy on säilyttänyt kosketuksen soinnin salattuun alkuperään, aitous ja puhtaus määräävät tahdin. Lumoava, jumalainen sopraanoääni.

Voimaa toki on, mutta leimahdukset syttyvät harkiten. Sopraano puhkeaa loistoonsa täyteläisenä persoonallisuuttaan joka tahdinosassa hyödyntäen.

Huomenlahjaansa voi vaalia näinkin. Laulamisesta huokuu musiikin ensikosketuksesta muistuttava tunneherkkyys, jopa arkuuteen saakka ulottuva kokemus. Vain salin omat persoonalliset piirteet estivät ajoittain äänen kulkeutumisen vaivatta colosseumimaisen tilan joka kolkkaan.

Helsingin juhlaviikot
Musiikkitalo
Tukholman kuninkaallinen filharmoninen orkesteri
Sakari Oramo kapellimestari, Renée Fleming sopraano

Samuel Barberin Knoxville: Summer of 1915 -laulusarja on vaivattomassa melodisuudessaan nautinnollista kuunneltavaa. Säveltäjälle elintärkeiden maisemien, lapsuuden ja menneiden sukupolvien muistoja kultaava teos korostaa henkilökohtaisen merkitystä. Laulusarja ulottuu suloisista poikavuosista peruuttamattoman päättymisen kokemukseen, kuolemaan. Suosittu teos on toistuvasti konserttien ohjelmistoissa ja äänitteillä, kuten juuri ilmestynyt Alban ”Renée Fleming, Distant Light” osoittaa.

Ovidiuksen Metamorfoosien innoittaman Richard Straussin oopperan, Daphnen, laulut kertovat muodonmuutoksesta päähenkilön muuttuessa ihmisestä laakeripuuksi.

Maallisen rakkauden torjunta saa nuoressa neidossa aikaan sen, että kyky rakkauteen on menetetty, kun tyttö itse siihen on lopulta valmis. Luontoon samaistuminen on voittanut inhimillisen rakkaudentunteen. Straussin järkyttävän kaunis (julma, opettavainen) ooppera on paimenidylliä kohtalokkaimmillaan.

Renée Fleming eläytyi osaan voimakkaasti ja antaumuksella. Murhe ja ymmärrys kamppailevat, kunnes sanat katoavat ja laulu soi puun oksilta pelkin sävelin, sanoitta.

Matkalla Italiassa

Konsertin orkesteriosuudet avanneessa Andrea Tarrodin Liguriassa ihaillaan viiden pienen italialaiskylän kuuluisaa nauhaa, Cinque Terrea. Luonnekuvia.

Riomaggioressa (ɪ osa) kuohuva meri tyrskyää, tunnelma on voimantäyteinen. Manarolassa (ɪɪ osa) veden orvaskesi väräjää herkkänä, ɪɪɪ osan Monterosso al Maren rannalta erottuu varjojaan aukovien auringonpalvojien liikehdintä. Vernazzan kallioseinämät heijastavat ɪv osassa valuvan veden ja omaa jylyä. Corniglia-finaalissa (v osa) yö täplittyy tähdistä äärettömyyden kaiut taivaalla. Vivahteikas ja viehättävä ”kuulokuvasarja”.

Nielsen ei toden totta ollut kuiva teoreettinen sinfonikko

Carl Nielsenin toisessa sinfoniassa, Neljä temperamenttia, voi testata omaa luonnekuvien tuntemustaan. Koleerinen, flegmaattinen, melankolinen ja sangviininen ovat sinfonian osien lähtökohdat. Luonnekuvat on hyvä idea näyttää säveltäjän omaa näkökulmarikkautta.

Sinfonian avaava koleerisuus on täyteläinen vauhdinotto ja tuloksellinen suoritus. Toisen osan flegmaattisuus suorastaan lääppii aihettaan, kurkottaa, jos jaksaa. Kiinnostavasti haukoteltu osa, veltoksi joskin huolekkaasti rakennettu puolivalmiste.

Kolmas osa kuvaa melankoliaa, monille taiteilijoille läheistä piirrettä. Yritteliäs alakulo käy päälle kylväen siemenensä kosteaan maaperään. Tunteen ja tunteikkuuden käsittelyä lähes pohjakosketukseen saakka, hetken kevennystä, takaisin vaipumista. Tunnustelu on syväliikkeistä, tunnustaminen avointa, selviytyminen hyväksymistä.

Neljännen osan sangviininen vauhtipyörä liikkuu kiireen kierän matkassa. Kepeä osa kulkee vauhdilla ja muistaa toistaa. Lyhyt tovi helpottaa hetkeksi, kun jo mennään kaasu, lusikka, talla pohjassa riuskan marssin tahdissa. Persoonallinen teos, persoonallinen.

Ilmaisurikas ja kurinalainen pohjoismaalainen orkesteri

Tukholman kuninkaallinen orkesteri on taitava ja tulkinnoissaan ilmaisurikas, soinnissaan ja otteissaan pohjoismaisen kurinalainen. Hienovireisyys voitti Straussin kohdalla säveltäjällä helposti ylikäyvän ekspressiivisen ylipainon. Sotaan en ehkä heidän kanssaan heti lähtisi, musisoimaan kyllä, varauksetta.

Kapellimestari Sakari Oramo intoutui loppua kohden näyttämään esikuvallisuuden asenteen merkitystä, persoonansa parasta, illan keskeisen teeman, luonnekuvien, kannustamana.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkojen klarinetti-illassa oli tarjolla sekä musiikkia että esitystaidetta

Kuva: Katri Naukkarinen

Ilta yksinomaan sooloklarinetille on eittämättä uhkarohkea yritys. Lauri Sallinen on mitään pelkäämätön klarinetisti. Musiikillinen benji-hyppy onnistui.

Esitys veti puoleensa, piti otteessaan ja miellytti korvaa ja silmää. Ei mitään vahinkoja, niin varma siivillään leijaamaan ja totutusta irrottautumaan muusikko oli.

Sallinen toteaa esittelyssä, että tilaisuutta voi pitää joko musiikkikonserttina tai esitystaideteoksena. Kyse on ajattelutavasta, tottumuksesta ja tarpeista.

Helsingin juhlaviikot

Kulttuuriareena Gloria

Solitude

Esiintyjä ja esityskonsepti  Lauri Sallinen – Koreografia Mikko Hyvönen – Elektroniikka Libero Mureddu – Valo- ja videosuunnittelu Teo Lanerva – Pukusuunnittelu Roosa Marttiini

Esityksessä klarinetisti soittaa ja liikehtii kappaleensa. Lavea lava on tyhjä, mukana ovat elektroninen musiikki sekä valo- ja videotehosteet, jotka täydentävät ja vahvistavat teoksia.

Musiikki saa kokonaishahmonsa yhtäaikaisesti soittimen ja liikkeen voimin. Liike kuvaa sävelkulkuja, mutta erikoisuuksia vältellen. Mukana ei ole jäykkää ojentelua tai keinotekoista kuvaannollisuutta. Kaikkinainen teennäisyys loistaa poissaolollaan.

Säveltäjänimet pitävinä vetonauloina

Konsertin säveltäjälista on näyttävä: Luciano Berio, Franco Donatoni, Olivier Messiaen, Outi Tarkiainen ja Steve Reich.

”Berion Lied” on kuin kuva nuoresta muusikosta tämän kävellessä kohti musiikkiaan. Äkkiä arka ja pakoileva juoksutus lehahtaa kuin vahingossa eetteriin. Muusikko Lauri Sallinen esittäytyy siinä klarinetti, konsertin musta ohjenuora, kädessään.

Teosilmeet vaihtelevat luonteiden lailla. Huokaavien hengähdysten ja lähes pelkän liikekielen avulla toteutetun ohella kuullaan (ja nähdään) monenmoista, tempoilevaa, vääntelehtivää, horjahtelevaa ja äkkiväärää otetta sekä laulun tapailua, lähes joikaamista.

”Berion Sequenza IXa” -teoksessa ei soitin soi, sävelet ilmaistaan tanssin elekielellä ja vihellyspuhalluksen vaimein voimin. Reichin ”New York Counterpointissa” elektroniikka keskustelee klarinetin kanssa. Ääni äänestä, ääni äänelle -periaate toimii. Kontrapunktiseen vastaäänihaasteeseen vastataan.

Milloin soitto taas lepattaa lettinauhan lailla äärellisestä äärettömiin, milloin haaveellinen ja hidasteleva kulku kehottaa kuulijaa keskittymään paljastaessaan soittimen, säveltäjän ja soittajan sisintä. Soiton lataus kestää pitkät äänet ja verkkaisen kiipeilyn, rivakat, täplinä töpöttelevät tai särkyneet ja rispaantuneet äänet. Maalaileva ote kutsuu ajatuksen laveammille laitumille, aito levottomuuden tunne puhuu ”uskaltaisinko lähestyä” -kieltä.

Että soittaja hiestyy, kertoo soittamisen olevan oikeastaan aina jonkinlaista tanssia, liikettä eri kategorioin, huomaamattomasti, pienesti tai näyttävämmin.

Niin se soolosoitin: Sallisen klarinetissa on kaunis, pyöreän täyteläinen ääni. Sointi on eheä olematta kireä.

Solistin esiin loihtimat teoskohtaiset pikkumonumentit kohosivat tavanomaista konserttikokemusta ylemmäs. Taiteilijalla on hallussaan toimiva idea ja hänellä on herkkä kosketus yleisöön. Musiikin lähestymistapa toimii ja virkistää. Vanhaklassisesta poikkeava moderni ajattelu ei hypi silmille, maailma on valloitettu – uudelleen täytettäväksi.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta