Madetojan musiikki soi kansanlaulujen katkelmia. Ne toimivat kohtausten käynnistäjinä ja orkestraation ja omaehtoisen kädenjäljen pikantteina ohjaajina. Ratkaisu on onnistunut.

Teoksen värikäs, tarvittaessa lähes pidäkkeetön tyyli on osa tekijän hienosäikeistä sävelkielioppia. Madetojan muotoajatus tarjoaa rikkaan, iskevän ja tasapainoisen kokonaisuuden. Hän kääntää aikakirjojen sivuja kuin kronikassa kuunnellen sisäistä kuulokuvaa raskassoutuisemman draaman sijaan. Lyhykäiset, nopeahkosti vaihtuvat kohtaukset sekä vauhdittavat kronikkaa että myös hajottavat sitä.

Nuori talollinen Antti Hanka on viety vankeuteen pahoinpideltyään häntä loukannutta suutaria. Nyt hän on kotona vankipassinsa vuoksi. Jussi Harri ja hänen isänsä suhtautuvat halveksien samaan aikaan paikalle saapuneeseen koppavaan vallesmanniin.

Antin vankeutta päätetään jatkaa, myös karkotus Siperiaan uhkaa. Antti karkaa rakastettunsa Maijan kehotuksesta, mutta avunannosta syytetään Jussia. Vallesmanni ruoskii Jussin, tämä suuttuu ja tempaisee puukon esille. Vallesmanni ampuu, mutta Jussi ehtii pistää tätä puukolla. Vallesmanni kuolee ja niin kuolee Jussikin. Jussin rakastettu Liisa sulkee tämän silmät ja sanoo: ”Nyt mun silmäni ei enää ole kirkkahat.”

Tarinan kannalta tärkeät ja suorimmat tiedot ja kommentit lausuu Kaisa, vähäväkisimpien edustaja. Kansanihmisiä on tarinassa sopivasti ja kansanelämä näyttäytyy sekä koomisena että todentuntuisena.

Ooppera antaa raskaan ja surullisen kuvan ihmiseläjien viheliäisestä yritteliäisyydestä. Mieleen nousee kysymys, minkälainen tämä kansa on, miten osuva kuva on?

Riski kannatti ottaa, naiset eturiviin

Oopperan ohjaaja Tuomas Parkkinen on nostanut naiset eturiviin. Vaikea ratkaisu on onnistunut. Ohjaaja on varonut vääriä ilmeisyyksiä, painotus on kyllä huomattava, mutta ei tyrkyttävä.

Miesosissa luonteet tulevat hyvin esille, samoin Kaisan luonne ja puheenparsi. Nuorten miesten rakastetuista Jussin Liisa on eläväinen ja himokas, aidosti rakastuneen oloinen, Maija taas uskonsa myrkyttämä. Kuoro eli kansa liikkuu vailla näkyviä ohjetauluja, luontevaa.

Sampo Pyhälän lavastus on pelkistetty. Se keino on usein hyvästä, mutta joskus liian tietoisena kuivahtaa. Pirjo Liiri-Majava tuntee pukujen historiaa, onnistuneet asut. Osku Heiskasen tanssit sopivat kuorolaisille ja kylänväelle. Ei liiallisuutta vaan sattuvaa persoonallista tanssijalkaa. Jussi Kamusen valaistus lisää tehoja tarinaa väritettäessä.

Kuoron valmentaja Heikki Liimola on saanut laulajansa erinomaiseen vetoon erityisesti näyttämötyöskentelyn osalta. Laulu tuntuu sujuvan kuin vanhoilta tekijöiltä. Iskevä, eloisa ja osaansa halukas laulajisto. Orkesterin panos on oopperalle keskeinen. Tampere Filharmonia erittelee, vetäytyy ja halutessaan hyökkää. Tehoja on yli äyräiden mutta ei äänivalleja rikkoen, sävyjä ihmismielen pienimmät tuntemukset löytäen ja niitä kosketellen.

Anna-Maria Helsingin johtama joukko nosti esityksen ylös, kannatteli sitä siellä ja saatteli vaikuttavaan loppuun saakka.

Ammattilaislaulajien kannustava esimerkki

Laulajista Ville Rusanen Jussina kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi. Komean ja kantavan baritonin ääni oli lujilla, kireyteen saakka, orkesteri kun oli joskus peittää laulajan jos toisenkin. Tenori Jyrki Anttila Anttina lennätti omaa äänennopeata lennokkiaan rutinoituneen terävästi.

Marjukka Tepponen Liisan roolissa onnistui repäisemään itsensä palvelusväen alennustilasta ylös. Kun aika oli, korkeana kaartava sopraano heittyi täysillä tunteitten valtaan. Antautunut tulkinta oli sekä soivaa että hallitun voimallista kuultavaa. Tiina-Maija Koskela Maijan osassa näytti, että dramaattisen sopraanon tie jo häämöttää edessä. Päivi Nisula Kaisan roolissa pulppusi aitoa roolihenkeä ja jaloa ääntä.

Muu solistijoukko täytti laulajilta vaadittavat edellytykset myönteisesti. Heistä nostettakoon esiin Harrin tilan vanhan isännän osan laulanut Jaakko Hietikko, Kristjan Möisnik Vallesmannina sekä Juha Kotilainen herastuomarina.

Tampereen Ooppera on 70-vuotisjuhlansa ansainnut. Mittava ja mahtava saavutusten jatkumo on esimerkki pitkäjänteisen työn merkityksestä, menestyksestä ja uskosta huomiseen. Siellä häämöttääkin jo seuraava: Olli Kortekankaan Veljeni vartija, 16.2.2018.

Matti Saurama