Viikon mittaisella teatterifestivaalilla ammattikatsoja  oppii vuosien saatossa luomaan itselleen paitsi ajatuksella laadittuja aikatauluja myös tiettyjä rutiineja, jotta kokonaisuus pysyy hanskassa. Yksi omista rutiineistani on ollut – ja tiedän meitä olevan monta – tapa korkata festivaali tiistai-iltana Ohjelmateltassa Kaj Chydeniuksen sävellystuotannon ja suomalaisen runouden helmien äärellä.

Varma valinta ei petä

Ohjelmateltta juhlii tänä kesänä 20-vuotista olemassaoloaan olennaisena osana Teatterikesän ohjelmakonseptia, ja valtaosana noista vuosista on myös Kaj Chydenius ollut vaihtuvan solistikatraansa kanssa teltassa läsnä. Ensimmäiset kymmenen vuotta 2004-2013 mentiin Kaj Chydeniuksen Laulustudion nimellä, sittemmin ”Chydiksen” illoilla on ollut vaihtuvia otsikoita.

Tampereen Teatterikesä, Ohjelmateltta
Linnut ja kaipaus

Kaj Chydeniuksen sävellyksiä suomalasten runoilijoiden teksteihin
Piano ja puheet Kaj Chydenius – Solistit Taru Nyman ja Mikael Saari

Pinja Hahtola: Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina

Ohjaus Seppo Honkonen – Äänimaailma Marko Pakarinen – Näyttämöllä Pinja Hahtola

Tänä vuonna se oli Linnut ja kaipaus. Ja yleisö todella sai sitä, mitä luvattu oli. Parisenkymmentä suomalaisen runoushistorian keskeisimpien tekijöiden teksteihin sävellettyä laulua, joita esittivät nyt Chydeniuksen todellinen luottosolisti Taru Nyman ja vähän myöhemmin maestron vakiokaartiin liittynyt Mikael Saari.

Vankalla pohjalla oltiin. Muun muassa P. Mustapäätä ja L. Onervaa, Hellaakoskea ja Koskenniemeä, Harmajaa ja Erkkoa sekä joukon nuorimpana ja ainoana yhä keskuudessamme olevana  Jukka Itkosta. Ja tietysti myös Eino Leinoa, jonka Chydenius spiikissään nosti suomenkielisestä lyriikasta puhuttaessa kansallisrunoilijaksemme. Arvon hän antoi toki J. L. Runebergillekin, jonka runo setissä myös kuultiin.

Laulujen ornitologinen lajikirjo ulottui peiposta korppiin sekä kottaraisesta telkkään ja tiiraan, mutta enemmän linnuilla oli teksteissä roolia nimenomaan kaipauksen symbolina.

Jos aplodien äänenvoimaa olisi desibelimittarilla mitannut ja siitä johtopäätöksiä tehnyt, yleisö innostui eniten Mustapään, Leinon ja Harmajan runoista, mutta riemukkaasti  reagoitiin myös loppupuolella kuultuun kuplettimaiseen Jukka Itkosen irrotteluun jossa ”laulu se on minun mattoni”.

Kaj Chydenius ja luottosolistinsa Taru Nyman.

Saimme taas kerran nauttia eheäksi ja tiheäksi vuosien saatossa muovautuneesta konserttikonseptista. Teltan Chydenius-konsertit ovat puolentoista vuodenkymmen ajan olleet järjestään loppuunmyytyjä, ja ”vakioasiakkaita” on paljon. Heitä ei ikinä petetä.

Ihanat naiset muusina

Tunti väliä, ja taas Ohjelmateltassa oltiin syvällä suomalaisen runouden peruskasvillisuudessa. Teltassa on musiikkipainotteisen ohjelman lomassa nähty vuosien saatossa myös pienimutoisia, anniskeluympäristöön ja teltta-akustiikkaan  istuvia teatterproduktioita. Eino Leinon eksät oli kuin sellaiseksi tehty.

Pinja Hahtolan kirjoittama ja esittämä, Seppo Honkosen ohjaama polyfoninen monologi Eino Leinon elämänsä naisista sai kantaesityksensä Kajaanin Runoviikolla vuosi sitten ja on sen jälkeen hurmannut yleisöjä teattereissa ja festareilla ympäri maata. Se on myös palkittu parhaana esityksenä Valtakunnallisessa monologikilpailussa Oulussa tämän vuoden helmikuussa.

Enpä ihmettele menestystä. Eino Leinon eksät on todellinen täyspakkaus monologitaidetta: paljon kirpeää huumoria, kulttuurihistoriaa, patsaidenkaatoa ja muusa-käsitteen ironisointia. Esityksen alaotsikkona onkin lystikkäästi ”Enemmän ja vähemmän muusina”.

Pinja Hahtola heittäytyy näyttämöllä peräti kahdeksaan eri rooliin, joista moni on kirjallisuushistoriasta hyvinkin tuttu: Aino Kallas, Anni Swan, L. Onerva olivat Eino Leinolle enemmän kuin sydänystäviä, Maila Talvio ennemminkin arkkivihollinen. Freya Schoultz, Aino Kajander ja Hanna Laitinen olivat puolestaan Leinon vihittyjä vaimoja, kuka enemmän, kuka vähemmän tositarkoituksella.

Esityksessä nämä naiset kohtaavat Anonyymien Apollonin muusien istunnossa, jossa he käyvät läpi ajautumistaan suuren poeetan vaikutuspiiriin ja vuorollaan tai yhtäaikaa sydämenvalituksi.

Hahtolan itselleen kirjoittama teksti raadollistaa verrattoman hilpeästi suurmiehen muotokuvaa. Viittaan ja runoilijahuiviin sonnustautuneen kirjallisuutemme kaikkivaltiaan fasadin alta paljastuu juopotteleva, huonosti taloudestaan ja hygieniastaan huolta pitävä retku. Yksi esityksen ääneenlausumattomista ja osittain myös vastauksetta jäävistä kysymyksistä onkin sama kuin eräässä tunnetussa rokkirallissa: miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Vähän turhaa Hahtolan esityksessä on loppupuolen lyhyt jakso, jossa Leino itse tulee karhupuvussaan sopertelemaan selityksiä elämäntyylilleen. Olisi ollut ehkä parempi, jos ”sankari” itse olisi pysynyt vain taustanauhalla ääniroolissa riimejään suoltamassa (se ääni muuten oli turhankin alleviivatusti imitaatioita Vesa-Matti Loirin Leino-tulkinnoista).

Sen sijaan vallan herkullinen on runoilijan ja tämän muusien vaiheita ja ajatuksia kommentoiva muusien muusa, Antiikin Kreikan mytologian jumalhahmo Kalliope.

Hahtolan tekstissä vilahtelee vanhahtavan puhetyylin sekaan hyvällä maulla viskeltyjä anakronismeja ja kepeää alatyylisyyttä. Näin syntyy erittäin viihdyttävä, koko ajan valppaana pitävä yhden naisen teatteriesitys, joka kaikessa lystikkyydessään on myös napakasti kriittinen.

Eino Leinon eksät on vielä syksylläkin nähtävissä, ainakin Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä parina iltana syyskuussa. Ehdottomasti näkemisen arvoinen esitys.