Rohkeita vetoja, laadukasta teatteria. Niinpä ei ole erityisen suuri yllätys, ettö juuri Luukkonen on ohjannut ja dramatisoinut ensimmäisen näyttämöversion Linnan esikoisromaanista Päämäärä. Senkin tekeminen on varmasti vaatinut ohjaajalta tiettyä kylmäpäisyyttä, sillä vuonna 1947 ilmestynyt Päämäärä on romaani, jossa tapahtuu hyvin vähän jos sitäkään, ja Linnallekin se oli lähinnä kirjallinen sormiharjoitelma, pakollinen päänavaus.

Linna itse totesi Miten kirjani ovat syntyneet -antologiassa esikoisteoksestaan  näin: “Kirja on kömpelö ja kaoottinen, koska minun ajatusmaailmani oli kaoottinen. Olin imenyt tajuntaani liian monenlaatuista ilmaisua ja liian monenlaisia maailmankuvia, enkä kyennyt tuota kaaosta perkaamaan.”

Läpimurroksi siitä ei siis vielä ollut. Seuraavana vuonna ilmestynyt Musta rakkaus voidaan sellaiseksi noteerata, mutta ei sitäkään juuri ole näyttämöille tehty.

Heti kärkeen voi sanoa, että Juha Luukkosen viime syksynä, Linnan juhlavuonna, luotsaamaansa Kokkolan kaupunginteatteriin ohjaama kantaesitys  on alkuteokselle siinä mielessä uskollinen, että siinäkään ei tapahdu ulkoisesti oikein mitään. Toiminnallisesti rajuin kohtaus lienee, kun päähenkilö Valte Mäkisen (Linnan alter ego) naapuri viedään pakolla hullujenhuoneelle.

Varsinainen action-mylläkkä käydään Valte Mäkisen mielessä, jossa kaihertaa päällimmäisenä halu,  miltei  pakkomielle, tulla kirjailijaksi. Maalaiskartanon päiväläishommista  Tampereelle tehdastyöhön muuttaneella Valtella on alle kolmekymppisenä enemmän uskoa kirjailijuuden kaikkivoipaisuuteen kuin kovin jäsenneltyä sanottavaa. Aiheet  Valten jyystämässä romaanissa ovat kyllä suuria – usko, Jumala, rakkaus, elämän tarkoitus ja tarkoituksettomuus päällimmäisinä – mutta niiden hahmottuminen laajempia joukkoja kiinnostavaksi teokseksi on kovin hakusessa.

Ei siis ihme, että käsikirjoitus lävähtää kustantajalta takaisin. Näyttämöllä todella lävähtää, sillä suurenneltu liuskahivakka putoaa katosta kuin pommi. Seuraus on Valtelle sen mukainen: pirstaloiva. Mutta myös jälleenrakennukseen eli uuteen ja parempaan versioon kannustava.

Tahto on nuorella miehellä luja, sillä hänelle esikoisromaanin julkisaaminen merkitsee jotain kaikkivoipaisuutta.  Hän uskoo, että se toisim hänen tyhjältä tuntuvaan elämäänsä hyvinvointia, mainetta, naisia – sanalla sanoen onnea.

Ei kosiskelua kevennyksillä

Linnan kerronta oli  Päämäärässä varsin paatoksellista ja raskassoutuistakin. Tuntemattomassa sotilaassa ja Pohjantähti-trilogiassa kaiken traagisen rinnalla kukkinut huumori pysyi esikoisteoksessa aika visusti piilossa.

Luukkonen ei ole lähtenyt yleisön kosiskelun nimissä näyttämösovitusta komediallisilla kikoilla keventämään tai leventämään.  Valten kaupunkilaisen elämänpiirin laitapuolella heiluva häppäveikko ja naistennaurattaja Unto on oikeastaan ainoa koominen elementti näyttämöllä.

Vaikka dramatisointi nojaa pitkälti Valten pateettiseen, monologinomaiseen paasaukseen kirjailijuudesta ja hänen lähes kaikkien elämänvalintojensa alisteisuudesta tälle päämäärälle, Luukkonen on tehnyt luovan, perinteistä roolijakoa rikkovan ratkaisun. Esityksen kaikki neljä näyttelijää – Petra Heinänen, Niko Karjalainen, Outi Kärpänen ja Irina Parviainen – ovat Valteja, vuorollaan ja limittäin. Joukon mies on ehkä se pää-Valte, mutta kaikki naisetkin muuntuvat muista roolihahmoistaan Valteksi pistämällä tälle tunnusomaisen lippalakin päähänsä, ja jatkavat sujuvasti siitä, mihin edellisen Valten vuodatus jää.

Neljän päähenkilön taktiikasta huolimatta Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon kelpuutettu Päämäärä käy ajoittain raskaaksi.  Ohjauksen ja visuaalisen ylöspanon minimalismi on sinänsä kaunista, mutta yli  kaksi tuntia itsetilittävää sarjatulta on välillä kovin iso nieltäväksi. Ehkä Valten kanssaihmisten reippaampi esille nostoja arkielmän laajempi hahmotus olisi puhaltanut esitykseen enemmän  ilmaa.

Niin kuin Linnan romaani hänen itsensä edellä analysoimana, kärsii myös Tampereen Teatterikesän tämän vuoden pääohjelmistossa nähty näyttämötoteutus samoista ongelmista. Siis  maailmankuvien runsaudesta ja päähenkilön liian piukkaan ahdetusta tajunnasta. Teatteriteoksella on kuitenkin puolellaan se vahvuus, että henkilökohtaisten mielentilojen purkaja on juuri Väinö Linna. Tokihan se kiinnostaa millaista henkistä kamppailua kansallisprosaistimme joutui aikoinaan käymään kasvaakseen jo kohta kirjailijaksi, joka loi Pohjantähden kaltaista käänteentekevää epiikkaa.

,