Pirkanmaan ajauduttua koronatartunnoissa taas leviämisvaiheeseen, Teatterikesän organisaattorit joutuivat tekemään vielä viime hetken muutoksi ohjelmaan. Yleisökapasiteetteja pudotettiin jo valmiiksi aika tiukoista rajoituksista, ja Teatteri Viiruksen Familjen Bra -esitys tippui festivaalin lukujärjestyksestä kokonaan. Se kun piti esittää Nätyn teatterisalissa Tampereen yliopistolla, mutta yliopisto päättikin evätä ulkopuolisilta pääsyn tiloihinsa. (Perus- ja ihmisoikeuksiin erikoistunut laintuntija Pauli Rautiainen on jo luonnehtinut tapausta törkeäksi sopimusrikkomukseksi.)

Festivaalin tiistaisissa avajaisissa teatterintekijöiden puolesta puheen pitänyt näyttelijä Miiko Toiviainen pahoitteli sitä, että joutui edelleen käsittelemään samoja ikäviä asioita, jotka ovat teatteriväkeä puhuttaneet jo toista vuotta.

– Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta teatteria ei ole ollut olemassa viime kuukausina – ei ainakaan minulle tai valtaosalle suomalaisista. Riippumatta teatteritalojen tunnollisuudesta ja huolellisista turvallisuusjärjestelyistä, huolimatta siitä ettei yksikään tartuntaketju ole jäljitettävissä teatteritiloihin, alamme ajettiin käytännössä katsoen alas marraskuussa 2020. Siitä on yhdeksän kuukautta. Moni on ollut työttömänä ja estetty harjoittamasta ammattiaan tuplaten sen verran, eli maaliskuusta 2020. Muissa maissa hyvin toimivat järjestelyt koronapasseineen ja pikatesteineen eivät meidän maassamme ole päässeet jossittelutasoa pidemmälle, Toiviainen muun muassa totesi.

Mediaakin on paikan päällä tapahtumaa seuraamassa vain puolet normaalivuosista.

Pako fantasiaan

Tärkeintä on, että tekijöiden esittämisen ilo ja vastaavasti yleisön janoama livekokemuksen nostattama fiilis ovat tynkäfestivaalillakin läsnä, ja tässä tilanteessa ehkä vahvempina kuin koskaan. Kun tapahtuman avausesityksiin kuuluneen Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari -esityksen ohjaaja-kirjoittaja Juho Mantere kävi esityksen alussa kertomassa viime tingan miehistömuutoksesta, hän ilmaisi samalla ilonsa siitä, että hänen työryhmänsä pääsee vihdoin taas elävän yleisön eteen. Se elävä puolisalillinen yleisö palkitsi hänet raikuvilla aplodeilla. Ensimmäiset taputukset siis ennen kuin esirippu oli edes noussut. Ei huono.

Esityksen päätyttyä osa yleisöstä aplodeerasi sitten jo seisten.  Ehkä vähä ylisuuri reaktio, mutta menköön.

1. Rakkaani, Conan Barbaari pitää otteesaan ennalta-arvaamattomuudellaan ja hirtehisellä tavallaan yhdistellä tarinassaan teini-iän kasvukipuja sekä unelmien ja todellisuuden törmäyksiä. 13-vuotias koulupoika Pöpö Höpöläinen (liekö hahmon  nimi saanut vaikutteita umpipliisusta lastenkirjasankari Pupu Tupunasta, joka on  niin kaukana Conan Barbaarin maailmasta kuin kuvitella saattaa) elää kotona turvallista ydinperhearkea, mutta oman pirtin ulkopuolella koulukiusatun reppanan turvatonta todellisuutta. Hän pakenee jatkuvaa uhkaa ja kätkettyä ahdistustaan fantasiamaailmoihin, joissa hänen ykkössankarinsa on Conan Barbaari.

Tämä lihaskimppu loikkaa kirjan sivuilta paitsi Pöpön salattujen surujen lohduttajaksi myös hänen kouluesitelmänsä aiheeksi, mistä perin erikoislaatuisia menetelmiä väkivaltaisuuden nollatoleranssissaan soveltava opettaja tekee äkkivääriä johtopäätöksiä. Poika on hänen mielestään luisumassa väkivallan kierteeseen, ja sitä tietä koulusurmaajaksi. Samaan aikaan ope ummistaa silmänsä luokassaan harjoitetulta  järjestelmälliseltä kolulukiusaamiselta, ja haaveilee päästävänsä potentiaaliset luuserit ja koulupudokkaat päiviltä.

Pöpön isä on vinha yhdistelmä kotinössöä ja wanna be -pukkia. Kun iskä ilmoittaa jouluaattona “päättäneensä jatkaa matkaa” ja jättää perheensä, Pöpölle jää häneltä perinnöksi amerikkalaisen tollorockin ykköspyssy Kiss, jonka kitaristi Paul Stanleysta tulee Conanin haastaja Popön päiväunelmissa.

Mantere käyttää sekä tekstinsä että ohjauksensa voimatekijänä surutonta irrationalisuutta.  Se antaa tilaa marssittaa tarinaan paitsi Conanin myyttisiä seikkailuja ja Kissin  glamrock-karismaa, myös Conanin luojan Robert Howardin sekä arkisempia outouksia karaokekuppilan luusereista Pöpön unelmien tyttöön Sabrinaan. Näyttämöllä barbinuken kanssa toteutuva lemmenkohtaus on lajissaan hillittömimipiä, joita olen vähään aikaan teatterissa nähnyt.

Raisun ja nokimustan huumorinsa ohella Rakkaani, Conan Barbaari käsittelee myös ihan todellisia, relevantteja teemoja virkistävällä tavalla. Koulukiusaamisen ikiriesaa ei puida tässä sosiaaliviranomaisasenteella vaan näytetään suorasukaisesti vaikkakin viistolla näkökulmalla sen vaikutuksia nuoren ihmisen  tunnemaailmaan.

Taipuisaa näyttelemistä

Pöpön rooliin on  löydetty luultavasti Suomen norjin miesnäyttelijä.  En tiedä onko näytelmän hengästyttävä fyysisyys tullut  Miro Lopperin virtuoottisen akrobaattisuuden mukana vai onko se sisäänkirjoitettuna alkutekstissä, mutta se on kantava rakenne tässä toteutuksessa. Lopperin tapa käyttää taipuisaa kroppaansa on aiemmin ottanut minut valtoihinsa yhtä hyvin Ryhmäteatterin Seitsemässä veljeksessä (Lauri) kuin Kansallisteatterin Karamazovin veljeksissä (Ivan) – roolien eriparisuus jo osoittaa, kuinka luonnikkaaksi työkaluksi Lopperi on kroppansa virittänyt.

Näytelmän muussa roolikirjossa Mantere on suosinut epäortodoksisia valintoja. Niin muskeli-Conanin, koululaisjäppisten, opettajan kuin lähiöpopulan roolit hoitelee Turun kaupunginteatterin virkaiältään kokenein naisnäyttelijöiden kaarti Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen. Hurmaavasti hoiteleekin. Ja todella läsnä ollen, sillä  Tarvainen esimerkiksi muuntuu näyttämöllä  tuosta vaan silmiemme edessä jylhästä Conanista kauttaaltaan narisevaksi kansankynttiläksi.

Messevä on myös Kimmo Rasilaa paikanneen Esa-Matti Smolanderin Pöpön iskänä ja Kissin Paul Stanleyna.

Rakkaani, Conan Barbaari on jo ehtinyt poistua Turussa ohjelmistosta eikä Teatterikesässäkään tarjolla ollut kuin yksi esitys. Sen epäsovinnainen, hilpeästi hävytön tapa käsitellä tärkeitä ja kipeitäkin aiheita on kuitenkin sellaista näyttämätaidetta, jonka toivoisi avautuvan mahdollisimman isolle yleisölle. Jospa joku toinenkin teatteri tarttuisi Mantereen näytelmään. Sitten joskus, kun teatterit ylipäätään avautuvat isoille yleisöille.