Sekä Kiasma-teatterissa nähty Blackmilk että Stoassa esitetty Il Faux todistivat, kuinka elävästi ja monikerroksisesti sorron historia näkyy ja vaikuttaa ihmisen identiteettiin. Näitä kysymyksiä on toki käsitelty niin Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla kuin kotimaisissakin esityksissä useasti.

ETELÄAFRIKKALAISEN tanssija-koreografi Tiran Willemsen Blackmilk on hänen Trompoppies-trilogiansa ensimmäinen osa. Trompoppies on afrikaansinkielinen nimitys tyttöjen ja nuorten naisten univormuissa, rummutuksen tahdissa esittämälle muodostelmatanssille. Willemse hyödyntää Blackmilkissä yhtä näiden tanssien koreografisista elementeistä, tarkkoja ja monimutkaisia käsieleitä ja käsielesarjoja. Lisäksi hän käyttää välillä ilmaisussaan queer-kulttuuriin kuuluvien supernaisellisten femme-hahmojen tunnusomaisia liikkeitä.

Blackmilk liikkuu maskuliinin ja feminiinin sekä mustan ja valkoisen sosiaalisten konstruktioiden välissä.

Willemse roikottaa käsiään ja lyö ilmaa alaspäin, sitten ylöspäin. Jos on nähnyt trompoppies-esityksiä, voi käsiliikkeitä pitää nuoren miehen versioina tyttöjen taiteilusta univormuparaatissa. Mutta vähitellen kiihtyvä liike muistuttaa nyrkissä olevine kämmenineen enemmän varjonyrkkeilyä tai -painia, joka lopulta alkaa näyttää Black power -tervehdykseltä.

Liike yltyy monimutkaisemmiksi sarjoiksi, jotka vaihtuvat vauhdilla samalla kun Willemse liikkuu ympäri salia hypähdellen, kyykkäillen, kiemurrellen tai keskivartalo aaltoillen. Kaikki tapahtuu valtavalla energialla kuin hän kamppailisi näkymättömän vihollisen kanssa välillä päätään suojaten. Tunnelma on yhtä aikaa aggressiivinen ja pelokas.

Tiran Willemse on eteläafrikkalainen tanssija, koreografi ja tutkija, joka asuu Zürichissä ja Berliinissä. (Kuva: Laila Kaletta)

Sitten hän ottaa hupparin pois. Vakavakasvoinen Willemse muuttuu yhä hysteerisemmäksi, liike repivämmäksi, sähäkämmäksi ja tuhoisammaksi. Hän piinaa itse itseään. Jossain vaiheessa Willemse alkaa juosta todella kovaa vauhtia näyttämöä ympäri. Hän juoksee loputtoman kauan, kuin karkuun henkensä edestä. Päässäni pyörivät mustiin kohdistuva väkivalta, mellakat, jengitappelut. Tai sitten Willemse juoksee pakoon itseään.

Virtuoottisessa ja intensiivisessä soolossa sekä mustan miehen sisältä että ulkopuolelta tuntuu kumpuavan uhkaa ja itseinhoa, jonka yleisössä pystyy aistimaan fyysisesti. Yksinäisyyden tunne hautaa kaiken alleen.

FESTIVAALIN PÄÄTTI siellä usein vierailleen Calixto Neton uusin teos Il Faux. Brasisilialaisyntyisen, Ranskassa asuvan ja työskentelevän Neton soolo on saanut inspiraationsa Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Between the World and Me, jossa Coates kirjoittaa 15-vuotiaalle pojalleen varoittaakseen tätä uhista, joita Pohjois-Amerikassa kasvava poika saattaa kohdata.

Calixto Neto tunnistaa kirjailija-isän huolessa saman pelon, jota hän on tuntenut Brasiliassa kasvaessaan. Pelko on kirjoitettu hänen ihoonsa. Il Faux avaa syrjinnän, toiseuttamisen, mekanismeja ja käsittelee pelon välittymistä sekä sitä, kuinka kyseenalaistetun ihmisen keho ehdollistuu selviytymään, olemaan varuillaan. Samalla se kertoo myös siitä, mitä vihasta ja sorrosta voi syntyä: luova prosessi, kirja, tanssi.

Esityksen alussa Neto istuu näyttämöllä voimapaperiarkkien päällä. Hänen takanaan roikkuu katosta suuri, rypistynyt voimapaperi ja kauempana toinen, sileämpi. Hän alkaa kertoa englanninkielisen voimapaperi-sanan – kraft paper – etymologiaa samalla, kun rutistelee ja taittelee paperista ihmishahmoa. Kraft on alunperin saksaa ja tarkoittaa voimaa ja valtaa. Vastaava portugalinkielinen pardo taas tarkoittaa lisäksi ihmistä, joka ei ole musta tai valkoinen, kuten Etelä-Amerikan intiaanit.

Harmittomilta tuntuvat arkiset sanat kantavat kokonaisia ihmiskäsityksiä ja hierarkioita.

Etymologioista Neto pääsee voimapaperin monikäyttöisyyteen ja tarpeellisuuteen sekä sanan “paperi” moniin merkityksiin. Yksi on tietysti “dokumentti”, todistus, että olet sinä tai esimerkiksi jonkun maan kansalainen.

Sitten Neto tanssittaa hellästi voimapaperista tekemäänsä nukkea. Hän alkaa vähitellen mukailla sen liikkeitä ja lopulta tanssi kiihtyy kiihtymistään, kunne Neto runnoo nuken voimapaperiarkkeihin ja rutistaa paperit suureksi kasaksi. Hetken päästä hän löytää kokonaisen nukkepiirin, jonka kanssa jatkaa tanssiaan, kunnes heittää nekin pois.

Alkaa raivoisa ja surullinen matka läpi vääristyneiden identiteettien ja omakuvien sekä manipuloinnin ja riiston. Neto hämmästyttää vatsasta puhumisella ja tarkkaa fyysistä taitoa vaativilla katkaistuilla ja moneen kertaan toistetuilla liikesarjoilla, jotka rakentuvat arkisista eleistä ja lauseista.

Kuten Willemsinkin teoksessa, näemme, kuinka kohdataan väkivaltaa, kuinka miellytetään ja kuinka pienin muutoksin maskuliinista tulee feminiini – ja kuinka suuri on toive olla vain ihminen.