SPARKS-hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin kiinnostavia kotimaisia tekijöitä. Heistä ehkä yksi suurelle yleisölle tunnetuin on Nuutinen, jonka pari työntäyteistä ja menestyksekästä viime vuotta ovat sisältäneet muun muassa kantaesityksen Tero Saarinen Companylle ryhmän ensimmäisenä ulkopuolisena tekijänä.

SKIN HUNGERISSA Tanssin talon Erkko-salia käytetään ensimmäisen kerran siten, että katsomo on jaettu vastakkain näyttämön molemmille puolille. Samalla varsinaisen katsomon paikkamäärä on rajattu noin puoleen väliin. Ratkaisu toimii, vaikka se supistaakin esitystilaa syvyyssuunnassa huomattavasti. Toki toimivuuteen vaikuttaa, että koreografi on ottanut sen onnistuneesti huomioon. Tällä tarkoitan sitä, että katsomon kaksisuuntaisuus ei ole itsetarkoitus, vaan se on hienovaraisesti sisäänrakennettu koreografiaan ja liikekieleen.

Kokemus on selkeästi säädelty. Kaikkea ei suinkaan kuulla. Äänet hiljenevät, voimistuvat ja häviävät välillä kokonaan. Lisäksi niitä kierrätetään niin, että välillä tulee vaikutelma kuin ne tulisivat katsojan takaa tai sivusta. Kehojen ääniin kutoutuu intensiivisesti ambientetyylinen äänimaisema, joka täyttää tai taustoittaa lähes melkein koko esityksen.

Äänikokemus on toki miellyttävä ja jännittäväkin, mutta myös eristävä. Katsoja ei ole enää yhdessä ja samassa äänitilassa esiintyjien ja muun yleisön kanssa, vaan omassa, erillisessä ääni-universumissaan. Suora kontakti itsen ulkopuoliseen maailmaan välittyy vain katseen, ja toki myös tuntoaistin, kautta. Siis aika samaan tapaan kuin puhelimen korvakuulokkeita käytettäessä. En silti ole aivan varma, haluanko kokea esitystilanteen ilman yhtä aistia, kun live-esityksen yksi olennaisia tekijöitä mielestäni juuri on kaikkien, niin esiintyjien kuin yleisön, samanaikainen läsnäolo.

ITSE KOREOGRAFIA käsittelee ihmisten välistä kosketusta, sen voimaa ja vaikutusta. Moni-ilmeinen ja vaihteleva liikekieli perustuukin monin paikoin erilaisiin kosketuksiin ja kontakteihin tanssijoiden välillä. Liike on usein hidasta ja sitkeää. Rauhallinen tempo nopeutuu vähitellen ja kohtaus voi päättyä hyvinkin kiihkeään liikeryöppyyn

Teoksen kuusi tanssijaa Jonna Aaltonen, Auri Ahola, Yi-Chi Lee, Amie-Blaire Chartier, Jack Traylen ja George Pelagias muodostavat vahvan ja tanssitaidollisesti erittäin osaavan ryhmän, jonka keskinäinen kontakti ja läsnäolo on intensiivistä mutta keveää. He ovat myös yksilöitä, eivät vain liikettä toteuttavia kehoja. Siksi, kun uudenlaiseen äänikokokemukseen tottuu, juuri heidän tanssinsa on esityksen antoisinta seurattavaa.

Tällä en tarkoita, etteikö esitys olisi myös visuaalisesti näyttävä ja mielenkiintoinen. Joona Huotarin pääasiassa valkoinen ja ilmava puvustus sisältää myös yllätyksiä, joissa tärkeässä osassa muodon lisäksi ovat väri ja pinnan tuntu, kuten kosketusta käsittelevään aiheeseen kuuluukin. Joonas Tikkasen luomaa tilaa hallitsee sen toisessa reunassa katosta roikkuva, valkoinen, keveän kaunis, eräänlaisista hapsuista muodostuva, useamman verhon seinämä, jota myös hivenen käytetään koreografiassa. Tyhjä näyttämö antaa tilaa pääasiassa pehmeille valoille, joita käytetään säästeliäästi, mutta välillä hyvinkin näyttävästi.

Skin Hunerin tutkimusmatka kosketusaistiin ei anna mitään aukotonta vastausta kosketuksen merkityksestä, eikä se ole tarkoituskaan. Kosketuksen tärkeyden se kyllä tuo voimakkaasti esille. Ja nimenomaan positiivisen kosketuksen, joka esityksessä rinnastuu välillä jopa nähdyksi tulemiseen.

Vauhdikkaasta ”kaksintaistelu”kohtauksesta huolimatta teoksessa ei käsitellä negatiivista tai välivaltaista kosketusta. Esityksen päämääränä on selvästi osoittaa kosketuksen tarpeellisuus ja sen hyvää tekevä vaikutus ihmiselle.