Eri puolilla Helsinkiä tapahtuvan festivaalin teosten aiheet käsittelevät moniäänisesti ja väljästi ihmiskontakteja painopisteen ollessa feministisissä näkökulmissa. Avajaisesityksenä nähtiin Stoassa Lissabonissa työskentelevän Marlene Monteiro Freitasin Bacchae – prelude to a purge. Kaksituntisen spektaakkelin luvattiin olevan groteski, karnevalistinen, hirviömäinen ja riemukas.

Lupaus piti. Sekopäiseltä tuntuva esitys oli kaikkea tätä, mutta tarkkaan suunnitellusti ja säädellysti. Näyttämöllä ei liiemmin improvisoitu, vaikka sen siltä haluttiin välillä näyttävänkin. Kaikki, niin musiikki, liikkeet, kuin kasvojen ilmeet silmiä myöten, oli ajateltua ja tiukasti rytmitettyä.

ESITYKSEN LÄHTÖKOHTANA olivat Euripideen tekstit ja erityisesti niiden hulluus ja irrationaaliset piirteet sekä tragedioiden julmuus ja pyrkimys rauhaan. Toisaalta tästä lähtökohdasta ei välttämättä tarvinnut tietää mitään, sillä Monteiro Freitas loi Bacchaessa aivan omalakisensa maailman.

Muutamia poikkeuksia oli kuten harmaa-asuisen vanhemman miehen kreikkalaisen kansantanssin tyylinen pehmeäliikkeinen soolotanssi. Tosin epäilen senkin olleen tarkkaan koreografioitu.

Esitys oli myös mielikuvituksen juhlaa varsinkin esineiden käytön suhteen. Enpä ole ennen nähnyt, mihin kaikkeen kevyttä kokoon taitettavaa nuottitelinettä voikaan käyttää. Siitä tulee useammanlainen ase, kirjoituskone, hevonen tai pyörän ohjaustanko, muun muassa. Myöskin vihreälle sairaalaletkulle suuttimineen löytyi runsaasti erilaisia käyttövariaatioita.

Sairaala- ja sotatanner-ajatus oli muutenkin koko ajan läsnä alkaen esiintyjien valkoisista asuista, suojahanskoista ja päähineistä. Tunnelma ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut synkkä tai uhkaava. Päinvastoin esityksen dynamiikka oli riehakasta ja täynnä tylyn groteskia huumoria. Lähes koko ajan tapahtui, eikä mikään ollut ennustettavaa.

AIVAN OMA lukunsa oli esityksen musiikki. Sitä hallitsi kaksi asiaa: vahva rytmi ja musta-asuinen live-trumpettikvintetti, joka liikkui ja soitti tiukan koreografisesti niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Rytmi syntyi ennen kaikkea taustan rumpupadilla, mutta myös erilaisilla rytmikapuloilla kolmen muusikon voimin näyttämöllä. Tähän päälle tuli vielä musiikkitausta, josta saattoi bongata tuttuja melodioita. Kaikki tämä toteutettiin suurimmaksi osaksi hyvin suurella volyymilla.

Volyymia oli myös Yannick Fouassierin pääsääntöisesti kirkkaissa valoissa, jotka sykkivät voimakkaasti ja rytmisesti joko musiikin tai tapahtumien mukaan.

Bacchae olisi voinut olla uskomaton esitys ja huikea elämys, jollei koreografi olisi selvästi rakastunut liikaa omaan ideaansa. Kun näin käy, karsiminen ja lopettaminen on vaikeaa. Jokainen kohtaus venyi hivenen liian pitkäksi ja kokonaisuudessa oli puolisen tuntia liikaa.

Mustavalkoiselta videolta nähdyn oikean synnytyksen jälkeen, teos tavallaan alkoi uudestaan. Ja vaikka esityksen päättänyt Ravelin Bolero oli toteutuksessaan sinänsä mahtava, ei se keinollisesti tai sisällöllisesti tuonut enää mitään uutta. Tanssijoiden ja muusikoiden hulppeat liikunnalliset, musiikilliset ja ilmaisulliset taidot oli jo esitelty. Samoin teoksen rajaton mielikuvituksen lento sekä esiintyjien fyysinen kestävyys. Bacchae oli karnevalistinen runsaudensarvi, mutta tiivistetympänä se olisi tehonnut vielä voimakkaammin.