Steppiä on Kuopion festivaalilla ollut äärimmäisen harvoin. Eikä tämä alun perin afroamerikkalaisen kulttuurin parissa syntynyt tanssilaji ole muutenkaan ollut viime vuosikymmeninä esittävän tanssin suosituimpia. Sitä on pidetty jopa hiukan vanhahtavana.

Tanssija, koreografi ja basisti Michelle Dorrancen vuonna 2011 perustaman ryhmän yhtenä päätavoitteena onkin ollut tuoda steppiä enemmän nykyaikaan kunnioittaen samalla lajin perinteitä ja lähtökohtia. Nyt nähdyn kahden teoksen perusteella tavoite on saavutettu loistavasti.

Steppiin on aina yhdistetty virtuositeettinen jalkatekniikka ja improvisointi. Näitä molempia nähtiin monipuolisesti kummassakin teoksessa.

Kokonaiskoreografisesti teos olikin sitten vähemmän perinteinen. Näyttämöllä oli neljän tanssijan lisäksi myös neljä muusikkoa, kaksi sähköbasistia ja kaksi kontrabasistia, joiden eri tavoin vaihtelevasta vuoropuhelusta esityksessä oli kyse.

Musiikin olivat säveltäneet Michelle Dorrancen veli Donovan Dorrance sekä Gregory Richardson ja Kate Davis. Rytmisesti svengaavan musiikin soittivat samalla myös lavalla liikkuen molemmat Dorrancet (sähköbasso) sekä kontrabasistit Richardson ja Claudia Rahardjanoto. Muusikoiden ja tanssijoiden välinen kontakti toimi sujuvasti ja toiminnan keskipisteenä olivat aina lopulta tanssijat.

Dorrance Dance: Basses Loaded

Koreografia Michelle Dorrance ja tanssijat – Musiikki Donovan Dorrance, Gregory Richardson ja Kate Davis – Tanssijat Elizabeth Burke, Warren Craft, Luke Hickey, Leonardo Sandoval

Dorrance Dance: Myelination

Koreografia Michelle Dorrance, Ephrant ”Bounce” Asherie ja Matthew ”Megawatt” West ja tanssijat – Musiikki Donovan Dorrance, Gregory Richardson ja Aaron Marcellus – Tanssijat Ephrant ”Bounce” Asherie, Matthew ”Megawatt” West, Elizabeth Burke, Warren Craft, Michelle Dorrance, Sterling Harris, Luke Hickey, Claudia Rahardjanoto, Leonardo Sandoval

Peeping Tom: Diptych

Konsepti ja ohjaus Gabriela Carrizo ja Franck Charter – Äänidramaturgia Raphaëlle Latini – Äänisuunnittelu ja musiikin sovitus Raphaëlle Latini, Ismaël Colombani, Annalena Frölich, Louis-Clément Da Costa, Eurudike De Beul

Ja oli syytäkin olla! Tanssijat Elizabeth Burke, Warren Craft, Luke Hickey ja Leonardo Sandoval olivat huippuluokkaa. Jalkoihin ja ennen kaikkea jalkateriin ja niillä tehtäviin rytmisiin kuvioihin keskittyvä stepin tekniikka on vaativaa. Ja vaikka nopeus ja vauhdikkuus ovat tekniikan olennainen osa, taipuu steppi myös hitaampiin liikeosuuksiin. Virtuositeetti ja sen näyttäminen ovat lajissa keskeistä ja niitä esityksessä nähtiin runsain mitoin niin yhteisissä osuuksissa kuin erityisesti kunkin tanssijan improvisoiduissa sooloissa.

Taidokkaasta tanssista huolimatta Basses Loaded tuntui lopulta vain lämmittelyltä illan toista teosta varten. Myelination oli kymmenelle tanssijalle tehty ryhmäteos, jossa onnistuneesti limittyivät steppi ja katutanssi, joiden välityksellä kerrottiin väljää tarinaa ihmissuhteista yksilöiden ja yksilön ja ryhmän välillä.

Kokonaiskoreografian ja steppiosuudet oli tehnyt Michelle Dorrance, joka nyt nähtiin näyttämöllä myös taitavana tanssijana. Katutanssikoreografiasta ja sen esittämisestä vastasivat Ephrant ”Bounce” Asherie ja Matthew ”Megawatt” West. Teoksen live-musiikkina oli Donovan Dorrancen, Richardsonin ja vokalisti Aaron Marcelluksen säveltämä jazzmusiikki, jossa melodisuuden lisäksi kaiken pohjalla kulki vahva rytmiikka.

Esitys oli erittäin vauhdikas ja intensiivinen. Jokainen tanssija oli teknisesti huippuluokkaa ja pääsi soolo-osuuksissaan myös näyttämään taitonsa. Lopputulos oli yhtä tanssin ilotulitusta.

Silti teoksen edetessä katsojan intensiteetti pääsi laskemaan. Tuli tunne, että koreografi oli hiukan liiaksi ihastunut ideaansa, eikä osannut lopettaa ajoissa. Loistavaan esitykseen hiipi mukaan toistoa, joka turhaan venytti muuten erinomaista esitystä.

VUONNA 2000 perustettua belgialaista Peeping Tomia pidetään yhtenä tämän hetken johtavista, eurooppalaisista tanssiteatteriryhmistä. Kuopiossa ryhmä oli edellisen kerran vuonna 2021, jolloin sen esitykset nähtiin kesäfestivaalin peruuntumisen vuoksi syksyllä. Nyt ryhmä toi Kuopioon kahdesta pienoisteoksesta koostuvan kokonaisuuden Diptych.

Diptychin teokset The Missing Door (2013) ja The Lost Room ovat molemmat alun perin tehty Nederland Dance Theatrelle. Diptychissä niiden väliin on luotu ”kolmas teos” eli lavasteiden vaihto, joka muodostaa oman esityksellisen kokonaisuutensa. Elokuvastudioiden lavastuksia muistuttavaa näyttämökuvaa ovat vaihtamassa taustan näyttämöhenkilökunnan lisäksi myös tanssijat, jotka silti pysyvät samalla myös rooleissaan.

Elokuvallisuus onkin selvästi yksi ryhmän perustajien ja koreografi-ohjaajien Gabriela Carrizon ja Franck Chartierin keskeisistä tyyli- ja liikekeinoista. Leikkaukset tilanteesta ja kohtauksesta toiseen ovat teräviä, nopeita ja usein arvaamattomia.

Yllätyksellisyys onkin toinen teosten tärkeä tekijä. Kolmas on näennäinen realistisuus, joka vähitellen paljastuu olevan enemmän tai vähemmän vinksallaan. Tapahtumat limittyvät, sekoittuvat ja toistuvat ajallisesti liikkuen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Niihin tulee mukaan surrealistisia ja yliluonnollisia elementtejä. Tällä kaikella luodaan unenomainen kauhutunnelma, joka tehokkaasti vetää katsojan imuunsa.

Kumpikin pienoisteos tapahtuu suljetussa tilassa. The Missing Door oudosti avautuvia ja lukittuvia ovia täynnä olevassa harmaaseinäisessä huoneessa ja The Lost Room valtamerialuksen luksushytissä, jonka ovet eivät aina vie sinne minne pitäisi.

Peeping Tom -tanssiryhmä Belgiasta esitti teoksensa Diptych.

Henkilöinä on kaksi miestä ja kaksi naista sekä palvelushenkilökuntaa, jotka osittain ovat samoja kummassakin teoksessa. Henkilöt ja heidän välisensä suhteet kuitenkin sekoittuvat ja muuntuvat. Pohjimmaisena teemana on parisuhde ja sen ongelmat, unohtamatta kuolemaa. Kuolema, katoaminen ja lähteminen eri tavoin ovatkin teosten olennaisia tapahtumia. Teokset ovat kuin kauhutrillereitä ilman lopullista ratkaisua.

Peeping Tomin tanssiteatterimäärittelyssä painottaisin sanaa teatteri. Teokset ovat suurimmaksi osaksi sanattomia, mutta esitysten liikekieli on ennemminkin akrobaattista fyysistä teatteria kuin varsinaisesti tanssia. Liikkeet ovat tarkasti rytmitettyjä, esteettisesti mietittyjä ja teknisesti vaativia.

Teosten esiintyjäryhmä on loistava niin teknisesti kuin ilmaisullisestikin. He ovat yhtä aikaa liikkeellisesti huippuunsa viritettyjä ja ilmaisullisesti läsnäolevan herkkiä.

Tummanpuhuvan painajaisunitunnelman luovat yhdessä tehokkaasti niin äänitehosteet kuin esitysten visuaalinen ilme lavastuksineen, pukuineen ja valoineen.. Kaikki on ”normaalia”, eikä sitten kuitenkaan ole.

Diptychin surrealistinen kauhu ei kuitenkaan ole luotaan työntävää, vaan ennemminkin tiukasti koukuttavaa kuin paraskin elokuvasarja.