Nyt alkanut viikko on myös vuonna 2019 taiteellisena johtajana aloittaneen Riku Lehtopolun ensimmäinen ”normaali” festivaali, kun kahtena edellisenä vuonna esityksiä on joko jouduttu perumaan kokonaan tai ripottelemaan muutamia syksylle.

Toive rauhasta ja yhteisyydestä

Tanssiviikon aloitti sen kaukaisin vieras eteläkorealainen Eun-Me Ahn Company esityksellään North Korea Dance. Kyseessä ei ollut tyypillinen kansan- tai etnisen tanssin esitys, vaikka nimestä voisi niin päätellä. Toki tanssien liikekielen, ilmaisun ja koreografioiden pohjana oli pohjoiskorealainen tanssi, niin perinteinen kuin nykyinenkin, mutta nähtynä eteläkorealaisen nykytanssikoreografin silmin ja maustettuna aimo annoksella bling blingiä sekä ripauksella huumoria.

Alun perin korealainen tanssikulttuuri oli yhteistä. Jo vuosia sitten Eun-Me Ahn, yksi Etelä-Korean tärkeimmistä nykytanssin tekijöistä, kiinnostui siitä, mitä tanssille oli tapahtunut Koreoiden jakautumisen jälkeen Pohjois-Koreassa. Mikä oli edelleen yhteistä ja mikä oli muuttunut. Tämän prosessin tulos oli nyt nähty esitys North Korea Dance, jonka vahvana pohjavireenä kulki myös toive ja ajatus rauhasta ja yhteisestä kanssakäymisestä.

Esitys alkoi rauhallisen voimallisesti Soon-a Parkin soittaessa näyttämön edessä taitavasti isoa perinteistä korealaista sitrasoitinta gayageumia. Taustalla paikallaan korokkeella sirosti liikehtineen kultaiseen kimallukseen puetun naishahmon mielsin jonkinlaiseksi tulkinnaksi tanssin jumaluudesta.

Siihen meditatiivinen rauha lähes päättyikin ja alkoi läpi koko esityksen jatkunut vauhti ja energia. Ensin lavan täyttivät tiukan täsmällisesti liikkuneet sotilaat, joiden mahdollista agressiivisuutta ja kestohymyä pehmensivät suklaanruskeiden sotilasasujen kimallus. Sama makeus jatkui läpi lähes koko puvustuksen, joka vaihtui kussakin tanssissa. Asujen lähtökohta oli perinteinen, mutta siirrettynä materiaaleiltaan vahvasti show-tasolle.

Vaikka tanssijoita oli vain kymmenen koreografian erilaiset ryhmittelyt ja lukuisat poikkikulut läpi näyttämön pitivät vauhtia yllä ja täyttivät tilan.

Vaikka esitys visuaalisesti taiteili tietoisesti yliampuvuuden rajoilla, liikekieleltään se kunnioitti perinteitä ja toi monipuolisesti esille korealaisen tanssin teknisen taidokkuuden. Pehmeästi keinuvissa askelkuvioissa korostui kantapään käyttö ja kanta edellä astuminen. Kädet ja olkapäät toistivat usein pieniä ja hienovaraisia liikkeitä.

Tämän pidättyvyyden ja sirouden vastapainona olivat miesten näyttävät, akrobaattiset ja itämaisiin taistelulajeihin viittaavat vauhdikkaat hypyt ja pyörähdykset. Sokerina pohjalla oli niin naisten kuin miestenkin upea viuhkojen käyttö. Komeat kuviot vaativat tarkkuutta ja taiturimaista tekniikkaa.

Ylipäätään nuoret tanssijat olivat teknisesti huippuluokkaa. Ilmaisultaan he olivat juuri niin neutraaleja kuin perinteiseen aasialaiseen tanssityyliin usein kuuluu, olematta kuitenkaan hengettömiä tai nukkemaisia.

Myös Ahn itse oli esityksessä mukana kahdella soololla. Ensin perinteisemässä ja rauhallisemmassa ja sitten loppupuolella aika hulvattomassa playback-esityksessä laulajana. Olisipa vain ymmärtänyt mitä laulun selvästi hiukan ironisessa tekstissä sanottiin!

North Korea Dance oli värikylläinen ja taitava katsaus pohjoiskorealaiseen tanssiin. Kaikkein puhdasoppisimmille perinteen tutkijoille se saattoi olla liian iloitteleva ja anarkistinenkin, mutta vähemmän asiaan paneutuneelle oikein mainio sukellus tanssin maailman ja aloitus tämän kesän Tanssiviikolle.