Kokonaisuudessa on maksullisine ja ilmaisine esityksineen, kursseineen ja tanssikoulukatselmuksineen paljon samaa kuin kaikkina muinakin vuosina. Joitakin asioita on kuitenkin muuttunut.

Festivaali alkoi tänä vuonna vajaata viikkoa totuttua aikaisemmin ja se kestää hieman pitempään, kahden viikonlopun yli ensi sunnuntaihin asti. Yksi tuttu esiintymispaikka ei ole mukana. Eri syistä pois jääneen Musiikkikeskuksen sijasta esityksiä on Olvi Areenalla.

Katutanssi ja sen eri muotojen sulautuminen nykytanssin kanssa esityksissä on yksi tämän vuotisen festivaalin teemoista. Se ei ole odottamatonta, sillä Suomessakin on jo useamman vuoden ajan nähty teoksia, joissa katutanssi on yksi nykytanssiesitysten liikekielistä.

Tanssiteosten esittäminen jäähallissa ei sinänsä ole uutta, mutta Tanssiviikon toisena pääesityspaikkana näin ei ole ennen ollut. Mustin sivu- ja taustaverhoin rajattuna esitystilana halli ainakin katsomosta käsin toimi moitteettomasti. Yleisön kannalta puitteet olivat jonkin verran karumpia ja arkisempia kuin mihin ehkä Tanssiviikolla on totuttu.

Toisaalta ainakin tähän teokseen esityspaikka sopi miljööltään erinomaisesti. Viidelle miehelle tehdyn PACKin koreografia pohjasi katutanssiin, jota yhdistettiin nykytanssin liikekieleen. Samalla teoksessa pyrittiin haastamaan hiphopin ja breikin mieskuvaa ja kulttuurisia stereotypioita tuomalla mukaan herkkyyttä, epävarmuutta ja tuskaakin pelkän maskuliinisen uhon sijaan.

Toki sitäkin teoksesta löytyi sekä leikillisessä, poikamaisessa muodossa että voimakkaan agressiivisena. Esityksen sisällöstä näkyikin selvä kehityskaari, joka kuvasi yhteisön tai ryhmän syntymistä, tiivistä yhdessäoloa ja vähitellen eri syistä syntyviä säröjä sekä lopulta rankkojenkin kasvukipujen kautta uuden syvemmän yhteyden löytymistä.

Tärkeintä teoksessa olivat kuitenkin ehdottomasti liike ja tanssi. Ja se oli upeata, fyysisesti vaativaa ja erittäin energistä. Jokainen esityksen tanssija, niin Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel kuin Nam Tran Xuan, oli ehdottomasti yksilö, ei vain osa ryhmää. Kullakin oli liikkeellisesti omat erityistaitonsa ja he saivat myös tuoda ne esille. Silti he toimivat selkeästi yhdessä. Kaikki olivat myös äärimmäisen tasavahvoja niin tanssiteknisesti kuin ilmaisullisestikin. Heissä oli uskallusta monenlaiseen tunneilmaisuun ja hurjaa läsnäolon iloa ja paloa. Tanssijoista myös huokui vahva luottamus toisiinsa, joka ei useimmiten synny kuin pitkäaikaisen yhdessä tekemisen myötä.

Kaiken tämän de’ Nobili ja Miller olivat osanneet paketoida tiiviiksi kokonaisuudeksi, joka kantoi alusta loppuun ja tulkitsi teoksen sisältöä juuri niin viitteellisesti kuin oli tarkoituskin.

Antonia Krullin puvustuksen katu-uskottavat t-paita ja verkkarihousuasut antoivat eleettömyydessään tilaa tanssille. Yhtä itsestään numeroa tekemättömät olivat Geohwan Jun valot, jotka sekä ohjasivat välillä katsojan huomiokykyä että loivat näyttämölle tarvittavia ilmapiirin muutoksia. Kokonaisuudelle antoi vahvan pohjan Michele Strobinon musiikki, joka myös muuntui tapahtumien ja tunnelmien myötä sykkivästä biitistä herkkään pianosooloon.

NORJALAISEN Elle Sofe Companyn esitys Vástádus eana/The answer is land Kuopion kaupunginteatterissa oli vaikuttava kokemus. Tai oikeastaan esitys alkoi jo läheisen Valkeisen lammen rannalta, jossa yleisö ikään kuin kutsuttiin mukaan yhteiseen rituaaliin esityksen aloitusjoiulla.

Sitten tunnelma tosin hieman rikkoutui vaeltaessamme joukkona esiintyjien perässä teatterille. Nopeasti hieman maaginen ilmapiiri kuitenkin palasi jopa entistä voimakkaampana niin näyttämön kuin katsomon kattavassa kellanhämärässä valaistuksessa ja esiintyjien vakavan olemuksen myötä.

En ole saamelainen, en tunne saamelaista kulttuuria tai perinteitä, enkä osaa saamen kieltä. Siksi esityksessä oli varmasti tasoja ja tapahtumia, joita en tavoittanut tai ymmärtänyt. Tilannetta olisi voinut auttaa, jos saatavilla olisi ollut edes jonkinlainen sisältöselostus joikujen sanoista, sillä ne olivat selvästi hyvin tärkeitä. Tapahtumat näyttivät joko noudattavan tekstejä tai joiut olivat reaktioita näyttämötapahtumiin.

Kokonaistunnelmaltaan ankaran, totisen ja surumielisenkin teoksen aiheena olivat yhteisöllisyys sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Yhteisössä elämiseen kuuluvat myös monet sanattomat säännöt. Niiden paine ja rikkominen olivat myös esityksen teemoja, sillä yksi esityksen hurjimmista ja koskettavimmista kohtauksista kuvasi ryhmän yhden jäsenen sietokyvyn ylittymistä ja sen seurauksia.

Teos on tehty seitsemälle naisesiintyjälle. Vaikka kaikki heistä sekä tanssivat että joikasivat, keskittyi teknisesti vaativampi ja monipuolisempi liikekieli kolmelle tanssijalle. Vastaavasti musiikin solistiset osuudet ja suurin osa tekstistä oli neljän muun esiintyjän vastuulla.

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land. (Kuva: Michele Monasta-Maggio)

Musiikin teokseen on tehnyt joikuprofessori Frode Fjellheim, joka sävellyksessään on monipuolistanut ja käsitellyt uudella tavalla joikuperinnettä. Runsaasti eri tavoin kaiulla käsitelty esiintyjien joikaaminen täyttikin näyttämön mahtavalla äänimaailmalla, jossa kuuluivat monenlaiset tunteet. Tosin enimmäkseen tunneskaalan tummemmasta päästä.

Tummasävyinen oli myös esityksen visuaalinen maailma. Esiintyjien mustien asujen ainoina väripilkkuina olivat punaiset päähineet tai nauhat. Mustaa, seiniä myöten riisuttua näyttämöä hallitsi taustalla suuri ympyrä, josta riippui eri punaisen sävyisiä tekstiilinauhoja. Etualalla puolestaan kattoon kohosi punertavin tekstiilimateriaalein verhottu pylväs. Molemmat kuin eri tavoin pyhiä paikkoja.

Elle Sofe Saran koreografia pohjautui saamelaiseen hengelliseen käytäntöön ja muodostelmatanssiin, mutta myös nykytanssin liikekieleen. Perusliikkeinä olivat erilaiset askelkuviot ja rytmin tuottaminen jaloilla. Olennaista oli myös esiintyjien eräänlainen kehollinen ylväys, joka näkyi ryhdissä ja eleissä. Voimakkaisiin tunneilmaisuihin ja yhteisöllisyyteen syntyvien säröjen ilmaisuun käytettiin nykytanssin sanastoa. Koreografia oli kuitenkin hyvin yhtenäinen ja joustava ja liikkeellinen vaihtelu palveli loistavasti kokonaisuutta.

Teoksen esiintyjät olivat äärimmäisen keskittyneitä. Näki, että niin teoksen sisältö kuin sen esittäminen oli heille erittäin tärkeää. He vaikuttivat olevan joikuesityksissään aivan suvereeneja, mutta myös tanssi eli ja hengitti intensiivisenä.

Vástádus eana/The answer is land oli ei-saamelaistaustaisellekin hyvin voimakas ja jopa mystinen kokemus. Miltä se mahtoikaan tuntua katsojasta, joka ymmärsi täysin sen käsittelemää maailmaa.

Herkkä ja huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä

HILJAINEN KANSA seisoo tiiviissä rykelmässä metsäisessä rinteessä Syväniemen vanhan rullatehtaan raunioiden vieressä ja tuijottaa järvelle. Nämä 250 turvepäistä hahmoa eivät julista, vaan näyttävät juhla-asuissaan pikemminkin haikeina miettivän, kuinka nopeasti aika kulkeekaan ja erilaiset pienemmät ja suuremmat elämän hetket kiitävät ohi.

Kyseessä on tanssitaiteilija Reijo Kelan uusin versio jo vuonna 1988 ensimmäisen kerran Suomussalmella toteutetusta ympäristö- ja performanssiteoksesta Ilmarin kynnös. Tuolloin arkiasuihin puettuja hahmoja oli 973, joka vastasi Kelan synnyinpitäjän työttömien määrää. Teoksesta tuli nopeasti kuuluisa ja se on siitä lähtien seissyt paikallaan yhtenä maamme kulttuurikohteista.

Hiljainen kansa. (Kuva: Heikki Huttu)

Nyt yhdessä Syväniemen kyläyhdistyksen kanssa toteutetut hahmot juhlistavat Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlaa. Mietteliäät turvepäät seisovat paikallaan lumen tuloon asti.

Kuten alkuperäiseenkin teokseen, myös tähän kuuluu muutamia lyhyitä performanssiesityksiä, joista kolme Kela viikonlopun aikana toteutti yhdessä muusikko Heikki Laitisen kanssa.

Kela (s. 1952) on läpi koko uransa ollut tunnettu tavallisuudesta poikkeavista ja näyttämötilakäsitystä haastavista esityksistä, joissa hän on monin tavoin asettanut myös itsensä alttiiksi. Tämän kertainen Hiljainen kansa -toteutus kuitenkin ylitti ne kaikki. Se oli huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä ja peräänantamattomuudesta, jossa sovittu esitys toteutetaan kehon esteistä huolimatta, vaikkakin ne huomioiden.

Esitys myös osoitti, että pakollisena apuvälineenä toimiva rollaattori ei kahlitse taiteellista tulkintaa. Se voidaan kuljettaa mukana vaikka saunan katolle.

Kelan esitys Laitisen improvisoidun puhelaulun myötäilemänä kulki katolta alas maanpinnalle yleisön keskelle ja takaisin katolle. Hyvin lähellä katsojaa tapahtunut esitys oli herkkä ja hauras, mutta pilkahteli siinä myös hiven leikkisyyttä. Kela otti muutaman kerran kujeellista kontaktia katsojiin ja lopussa hän katolla maatessaan heitteli kukkapuskan kukat päälleen kuin parodisena kiitosseremoniana. Hiljainen kansa seurasi tapahtumia vain taustalla, varsinainen esitys ei kulkenut sen joukossa.

Hiljainen kansa esityskokonaisuus oli monella tavalla ainutlaatuinen kuten performanssiesitykset yleensä ovat ja siten se myös korosti läsnäolon ja hetkiin tarttumisen merkitystä.