Valtteri Raekallion uusin teos Muistikuvia – Recollections jännittyy Zodiakin näyttämöllä kahden ääripään välille. Aino Kosken luoman pitkänomaisen, ajallista etäisyyttä symboloivan tilan toisessa päässä on lapsuus eli tarkasti lavastettu näkymä olohuoneesta koko seinän peittävine kirjahyllyineen ja kynttilälampettisine pianoineen. Toisessa päässä on nykyhetki, jota symboloi muusikko Meriheini Luodon soittonurkkaus erilaisine viuluineen ja elektronisine laitteineen.

Lapsuus on tiukasti järjestetty, mutta täynnä epämääräistä ahdistusta, joka konkretisoituu isään ja isän ja pojan suhteeseen. Isä on yhtä aikaa turvallinen ja pelottava, rajoittava ja salliva. Lopulta ahdistus kärjistyy isän raivokohaukseen, jonka lopuksi hän jää (kuolee?) kaatuvan kirjahyllyn alle.

Tämä trauma ja suhde isään on Muistikuvia-teoksen käyttövoima.

Mutta muistot eivät välttämättä ole tarkkoja, vaan epämääräisen hämäriä. Sitä symboloivat mielestäni Jukka Huitilan valoratkaisut, jotka usein jättävät tilan ja esiintyjät, Raekallion lisäksi tanssija Annamari Keskisen ja Luodon, kynttilänvalonomaiseen hämärään tai välillä jopa täyspimeään, jota vain hetkittäin tulitikun leimahdukset valaisevat.

Toinen esityksen kantava juonne ovat lapsuuden leikit sisaren kanssa, jotka on ikuistettu vanhalle kaitafilmille, joka projisoidaan Raekallion ja Luodon paljaisiin selkiin.

Tätä leikkiä ja yhteyttä toiseen Raekallio hakee nykyisyydessä Keskisen hahmosta, joka on yhtä aikaa ja vuorotellen sekä menneisyyden sisar että nykyhetken rakastettu.

Vaikka Muistikuvia päättyykin eräässä mielessä optimistisesti Raekallion leijuessa ja pyöriessä vapaasti vaijerin varassa irti maasta, on sen kokonaistunnelma aika surullinen. Niin Raekallion kuin Keskisenkin ilmeet ovat usein ahdistuneita ja jopa eksyneitä. Liikekieli on energistä, akrobaattistakin, mutta hyvin jännitteistä ja ryöpsähtelevää ja varsinkin Keskisellä kuin uutta suuntaa hakevaa.

Kumpikin tanssija on esityksessä hyvin intensiivisesti läsnä ja vaikka Keskinen on selvästi raskaana, sitä ei sen enempää huomioida. Se ei rajoita hänen tanssiaan, mutta sitä ei myöskään ”käytetä hyväksi”.

Muistojen yhtäaikaista haurautta ja viiltävyyttä kuvaa hienosti Luodon osittain improvisoima, viuluja ja lauluääntä käyttävä musiikki, joka välillä katoaa lähes aavistuksenomaiseksi.

Yhtenä muistojen käsittelyn etäännytyskeinona Raekallio käyttää muutamissa kohdin itsestään tehtyä pikkupoikanukkea, jota kaikki kolme aikuisesiintyjää nukettavat. Lopussa syntyy myös eräänlainen hento sovinto menneisyyden ja nykyisyyden välille, kun elävä pikkupoika hakee isänsä kirjahyllyn alta ja ratsastaa hänen selässään kohti nykyisyyttä.

Raekallio on tehnyt useita paikkasidonnaisia esityksiä ja sellainen tavallaan on Zodiakin näyttämöllekin tehty Muistikuvia, sillä se perustuu tilan muotoon ja käyttää paikan ikkunoita tärkeinä symboleina.

Vaikka Muistikuvia pohjautuukin nimenomaan Raekallion muistoihin ja hänen tulkintoihinsa niistä, on esityksessä hienosti niin paljon eri tasoja ja tulkinnan varaa, että katsoja voi peilata siihen hyvinkin monenlaisia muistojaan.