Nyt Cirkossa nähtävä Onomatopoiesis on Kekonin vasta kolmas soolo. Tai oikeastaan kyseessä on kaksi yhtäaikaista, tanssijan liikkeellistä ja Kasperi Laineen sanallista, sooloesitystä, jotka Mika Kallio sitoo yhteen lyömäsoitinmusiikillaan.

Kaikki kolme ovat koko ajan tietoisia toisistaan ja kuuntelevat toisiaan, mutta eivät varsinaisesti tee mitään yhdessä. Silti esitys on kokonaisuus, jonka kolme peruspilaria hengittävät hienosti yhdessä samassa maailmankaikkeudessa.

ESITYKSEN TAVOITTEENA on tutkia liikkeen, sanan ja rytmin yhteyttä ja vuoropuhelua. Liikkeessä ja sanoissahan on aina joku rytmi ja rytmi puolestaan on aina jonkinlaisessa liikkeessä.

Kekonin liikekieli on ryhmäteoksissa usein ollut hyvin jylhää ja jopa veistoksellista. Nyt siinä on rentoutta, elastisuutta ja irtonaisuutta jopa levottomuuteen asti. Pieni, jatkuvasti muuntuva liike ei oikeastaan koskaan pysähdy. Koko keho on käytössä, vaikka painopiste usein onkin erittäin elävissä käsissä. Tanssissa on jopa ripaus leikillisyyttä.

Esityksessä on muutenkin paljon hiljaista huumoria niin liikkeissä kuin sanoissakin. Sekä Kekoni että Laine osaavat selvästi lempeästi nauraa myös itselleen. Kaikki tehdään tosissaan, mutta ei olla turhantärkeitä.

Kallion musiikin yksi kulmakivi on iso gongi, jonka tumma sointi jää usein väreilemään näyttämölle. Äänimaisema on jatkuvasti läsnä, mutta ei tee numeroa itsestään. Se on kaiken yhteen turvallisesti kokoava pohja, jonka rytmi pikemminkin seuraa kuin ohjaa Kekonin ja Laineen toimintaa. Musiikki on enemmän taustalla kuin esillä, mutta ilman sitä esitys hajoaisi.

VISUAALISESTI ESITYS on harkitun riisuttu. Maneesin isolla lavalla on vain Kallion soitinarsenaali sekä kulunut nojatuoli. Ikkunoiden ulkopuolelta tilaa valaisevat alussa ja lopussa oranssit heittimet kuin ilta- tai aamuaurinkona, mutta muuten valoilla ei turhaan kikkailla. Erno Seppälä käyttää valoja hyvin ekonomisesti näyttämään juuri sen mitä pitää. Teatterisavuakin lavalle tupruaa. Efekti, joka nykyään näyttää kuuluvan lähes jokaiseen nykytanssiesitykseen, mutta onneksi se ei ole pääasia, eikä peitä tapahtumia.

Tässä kokonaisuudessa Maria Sirénin Kekonille suunnittelema harkitun tyylikkään repaleinen, punainen nahka(?)asu on kuin huutomerkki. Se on katsojan huomion tanssijaan keskittävä, kuten on tarkoituskin, mutta ei kuitenkaan liikaa. Pehmeydessään siitä muodostuu kuin Kekonin toinen iho, joka elää liikkeiden mukana.

Onomatopoiesis on myös siinä mielessä nautinnollinen esitys, että se ei yritä kouristuksenomaisesti ottaa kantaa tai sanoa jotain tästä ajasta ja ympäröivästä maailmasta. Sen sisältö on ajattomampi ja yleisempi, vaikka toki Laineen teksteissä on jonkin verran viittauksia ajankohtaisiin ilmiöihin.