Tanssiteatteri Hurjaruuthissa on jo pitemmän aikaa annettu koreografeille mahdollisuus tehdä Pölyt pois klassikoista -sarjassa  aivan uudenlainen, koko perheelle suunnattu tulkinta tutuista saduista.

Nyt Carl Knif on tarttunut Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -tarinaan ja tehnyt siitä oman versionsa. Hänen kanssaan tekijöinä on ollut oikea tanssiteatterin unelmatiimi suunnittelusta tanssijoihin. Ja se näkyy.

Liisa Ihmemaassa -esitys on täysiveristä tanssiteatteria, jossa sulava ja ilmaiseva liike on keskiössä visualisuutta unohtamatta. Mukana on muutama selventävä repliikki, mutta silti olisi hyvä, jos itse tarinaan olisi tutustuttu ennen esitystä. Muuten ehkä nämä avainrepliikitkään eivät aukene.

Knifin yhdessä Kristofer Möllerin kanssa tekemä dramaturgia ei noudata orjallisesti Lewisin tarinaa tai sen järjestystä, mutta olennaiset tapahtumat ovat mukana. Keskeistä on absurdin seikkailun aikana Liisassa melkein vaivihkaa tapahtuva kehitys itsenäisemmäksi ja oman tahtonsa ilmaisevaksi.

Kuten usein Hurjaruuthin tuotannoissa, niin nytkin visuaalisuuteen on panostettu. Karoliina Koiso-Kanttilan puvut ovat yhtä aikaa mielikuvitusrikkaita ja hahmoja luonnehtivia. Mutta erityisesti katsojan lumoavat Joona Petterssonin videot, joita Jukka Huitilan valot taitavasti myötäilevät. Taustalle ja liikuteltaviin sermeihin heijastetut videot sekä luovat upeita miljöitä että myös vievät tapahtumia eteenpäin. Kokonaisuuden viimeistelee Janne Hastin äänimaailma, joka on riittävän melodista tukeakseen esityksen vahvaa tanssillisuutta, mutta tuo myös kohtauksiin karaktääriä ja sisältöä.

Luontevaa ilmaisua, sujuvia siirtymiä

Tanssijoina ovat Knifin useassa teoksessaan käyttämät luottotanssijat Jonna Aaltonen, Heidi Lehtoranta, Riku Lehtopolku ja Eero Vesterinen. He kaikki ovat erittäin taitavia, monipuolisia ja luontevasti ilmaisevia. Aaltosen, Lehtopolun ja Vesterisen nopeat siirtymät roolista toiseen ovat sujuvia ja hahmot muutamalla oivaltavalla vedolla tyypiteltyjä. Lehtorannan Liisa on mukavan tavallinen, mutta tomera tyttö, johon lapsikatsojan on helppo samaistua.

Hurjaruuthin Liisa Ihmemaassa luottaa pienemmänkin katsojan oivalluskykyyn, eikä lässytä, mutta ei myöskään ole tekemällä tehtyä ”uutta”. Siinä on niin vauhtia kuin jännitystäkin, mutta myös suvantokohtia. Ja ennen kaikkea tanssiliikkeen hurmaa.