William Forsythe on nimi, jonka varmasti jokainen baletista ja nykytanssista kiinnostunut tuntee. Useasti palkittu koreografi on johtanut 1970-luvun puolivälistä alkaen ensin Stuttgartin ja sitten Frankfurtin balettitaloja sekä viimeksi vuoteen 2015 asti omaa nimeänsä kantanutta ryhmää. Tänä aikana Forsythe on tehnyt lukuisia koreografioita, joista aikaisempia ovat esittäneet lähestulkoon kaikki maailman merkittävät balettiryhmät.

Siksi odotukset olivat korkealla, kun Helsingin Juhlaviikot toi Alminsaliin A Sadler’s Wells London Productionin viime syksynä kantaesityksensä saaneen ja jo palkitun teoksen A Quiet Evenig of Dance by William Forsythe.

Eikä odotuksissa petytty.

Neljästä toisistaan sujuvasti jatkuneesta pienoisteoksesta, Prologue, Catalogue, Epilogue ja Dialogue, koostunut ensimmäinen näytös sekä toisen näytöksen Seventeen/Twenty One olivat yhtä intensiivistä liikkeen ja tanssin juhlaa.

Teosten huipputaitavat esittäjät, Brigel Gjoka, Jill Johnson, Brit Rodemund, Parvaneh Scharafali, Riley Watts, Rauf ”RubberLegz” Yasit ja Ander Zabala, ovat Forsythen luottotanssijoita, ja se näkyi.

He olivat kuin kotonaan Forsythen klassiseen balettitekniikkaan pohjautuvassa, mutta mitä monimuotoisimmassa, vauhdikkaassa ja lukuisia pieniä rytmisiä ja liikkeellisiä yksityiskohtia pursuavassa liikekielessä. Mitään ei kuitenkaan ollut liikaa ja kaikki liike oli kirkasta, kevyttä ja juuri siihen kohtaan kuuluvaa.

Suurin liikkeellinen yllätys ainakin minulle oli katutanssin yhdistyminen Forsythen koreografiaan. RubberLegzin persoonallinen ja huikea b-boy estetiikasta lähtöisin oleva liikekieli ja tanssi solmiutuivat sujuvasti Forsythen liikekieleen olematta hiukkaakaan päälle liimatun oloisia.

Nimensä mukaisesti esitys oli suurimmaksi osaksi äänetön. Vain Epiloguessa oli mukana Morton Feldmanin pianoteos ja Seventeen/Twenty One oli tehty Jean-Philippe Rameaun barokkimusiikkiin. Muissa osuuksissa tanssijoiden hengitys, äännähdykset tai jalkojen napautukset antoivat rytmin ja rakenteen esitykselle.

Myös teosten visuaalinen maailma oli hyvin riisuttu, tasavalo ja musta- tai valkolattiainen tyhjä näyttämö sekä harkituilta harjoitusasuilta näyttänyt puvustus, jota ryydittivät eri väriset pitkät hansikkaat.

Myös tanssijoiden jalkineet olivat ainakin minulle uutta. Eri väriset, suomalaiset Reinot mieleen tuovat sukkatossut olivat selvästi mukavat ja toimivat, mutta samalla ne korostivat jalkateriä ja näyttivät hivenen kömpelöiltä ja humoristisilta.

Tämä oli varmaan tietoinen tarkoitus, sillä muutenkin kautta linjan teosten koreografiaa leimasi hienoinen ilkikurisuus ja huvittuneisuus. Gjokan ja Wattsin ”keskustelu” Dialoguessa yltyi välillä hyväntuuliseksi keskinäiseksi uhoiluksi. Seventeen/Twenty Onen klassisimmat osuudet tehtiin juuri sen verran yli, että se nostatti hienoisen hymynkareen katsojan huulille.

A Quiet Evening of Dance oli loistavasti tanssittua liikkeen juhlaa, jossa yhdistyivät saumattomasti nerokas liikekieli, virtuoottinen tanssitekniikka ja ilmavasti hengittävä tanssillisuus.