Kuten nimi sanoo, kyseessä on seitsemän kuolemansyntiä, joista kunkin on koreografioinut seitsemän kansainvälistä huippukoreografia. Arvelin edessä olevan tanssillisesti erittäin mielenkiintoisen, mutta aiheesta johtuen melko raskaan ja synkän sekä tekijöiden erilaisuuden perusteella sekavankin liki parituntisen kokonaisuuden.

Kumpikaan ennakko-odotukseni ei toteutunut sellaisenaan.

TEOKSET POIKKESIVAT kyllä toisistaan niin liikekieleltään kuin näkemyksiltään, mutta eivät niin paljon, ettei illasta olisi muodostunut yhtenäistä kokonaisuutta. Myöskään tulkinnat eri synneistä eivät olleet yksipuolisia tai pelkästään negatiivisia. Koreografiat vaihtelivat soolosta kymmenen hengen ryhmäteoksiin ja väliajaton esitys hujahti yllättävän nopeasti.

Eri taidelajien aiheena kuolemansynnit ovat olleet runsaasti kautta aikojen kuvataiteista ja kirjallisuudesta balettiin ja elokuviin. The Seven Sins esityksen tarkoituksena oli tuoda esiin kuolemansyntien merkitys nyky-yhteiskunnassa ja kuvata niiden sisällön mahdollista muuttumista.

ESITYS ALKOI yhden nykytanssin kärkinimen, teoksiltaan erittäin laaja-alaisen Sidi Larbi Cherkaouin tulkinnalla ahneudesta – Corrupt. Se oli tiivis, lähes koko ajan yhdessä pysynyt ryhmäkoreografia, jossa ahneuden symbolina olivat rahan himo ja setelit, joihin lopuksi jopa pukeuduttiin. Teoksen edetessä ahneus sai yhä tuskaisampia muotoja myös liikkeellisesti. Katsojana tanssijoiden niin ilmaisullisesti kuin liikkeellisesti intensiivistä työtä häiritsi jonkin verran lähes koko esityksen ajan jatkunut selostus ahneudesta ja sen ilmenemismuodoista.

Toisena nähty kanadalaisen Aszure Bartonin kahdelle miehelle tehty duetto laiskuudesta – Human undoing – oli yksi illan yllättävimpiä. Se oli jopa hauska. Mustiin collegeasuihin puetut tanssijat valuivat ja venyivät pitkin lattiaa mitä mielikuvituksellisimpiin asentoihin. Hetkittäin he saivat itseensä energiaa kiihkeämpiin liikeryöppyihin, joista päätyivät kuitenkin apaattiseen, mutta tekniikkaa ja notkeutta vaativaan ”lötköilyyn”.

Kokonaisuuden ehdottomasti vaikuttavimpia esityksiä oli espanjalaisen Marcos Moraun ylpeys – Hermana. Viisi slaavilaistyyliseen siniseen pitkään mekkoon puettua naista olivat tiukassa rivistössään lähes agressiivisia. Sotilasmainen liikkeen yhtäaikaisuus ja ilmaisun tiukkuus oli särötöntä. Lähes koko ajan etunäyttämöllä matalalla olevan valokiskon alla rivissä istuen toteutettu koreografia oli hypnoottista ja jopa pelottavaa. Silti ilmeiden ja liikekielen kautta välittyi myös ajatus siitä, kuinka lähellä ylpeys ja ylimielinen kovuus ovat itsevarmuutta ja itsenäisyyttä. Ne saattavat myös olla ainoita mahdollisuuksia vaikeissa olosuhteissa eläville naisille selvitä omasta elämästään.

Varsinaisesti illan tunnelman räjäytti saksalaisen Marco Goecken tulkinta ylensyönnistä – Yesterdays’s Scars. Ylensyönti ei enää, kuten alunperin, liity vain syömiseen, vaan ylipäänsä hillittömyyteen ja hallitsemattomaan kulutukseen, ja Goecken tulkinnassa myös riippuvuuteen, varsinkin päihteistä. Miehelle tehty sooloteos oli huikea. Goecke käyttää liikekielessään lähinnä vain ylävartaloa, käsivarsia ja käsiä, mutta millaista tanssia siten syntyykään! Esityksen energia oli uskomaton ja tanssijan tekniikka virtuoosimaista.

Marcos Morau: Ylpeys – Hermana.

Illan toinen ryhmäteos oli Hofesh Shechterin himo – Luxury Guilt, jossa, kuten usein hänen koreografioissaan, oli myös hänen itsensä säveltämä musiikki. Himo ei Schechterin tulkinnassa tarkoittanut vain eroottista tai seksuaalista himoa, vaikka sekin oli mukana, vaan ylipäänsä voimakasta tunnetta, jota vastaan taistelemme. Tiukasti samassa rykelmässä liikkunut valkoasuinen ryhmä oli välillä kuin moniulokkeinen ameeba, joka toisinaan kohdisti liikkeensä myös suoraan katsojalle.

Yllättävästi Saksan nykytanssin kärkinimen Sasha Waltzin miehelle ja naiselle tekemä duetto vihasta – IRA oli esityksistä mitäänsanomattomin, lähes tylsä. Tässä tulkinnassa viha supistui oikeastaan vain pelkäksi raivoksi, joka jatkuvana räyhäämisenä muuttui jopa koomiseksi. Tanssijat toki antoivat kaikkensa huutaessaan, toisiaan vasten heittäytyessään ja liikkeellisesti tapellessaan. Koreografiassa ei oikeastaan tapahtunut minkäänlaista kehitystä ja vihan monet pelottavatkin puolet jäivät käsittelemättä.

ILTA PÄÄTTYI israelilaisen Sharon Eyalin kolmelle naiselle tekemään trioon kateudesta – Point. Kokovalkoisiin trikooasuihin puetut tanssijat toivat klassiseen balettiin pohjautuvassa koreografiassa väkisin mieleen linnut. Niin pään ja kaulan kuin käsien ja erityisesti nopeaa rytmiä puolivarpailla toistaneiden jalkojen liikkeet olivat sulavuudessaankin äkkinäisiä ja lintumaisia. Miten tämä kuvasi kateutta, ei minulle ihan auennut. Katseillaan ja ilmeillään tanssijat koko ajan kyllä vahtivat toisiaan.

The Seven Sins oli harvinainen tilaisuus nähdä useiden nimekkäiden koreografien teoksia samalla kertaa. Esityksenä se oli täynnä erittäin taitavaa tanssia ja kaikkensa antavia tanssijoita. Ja jos kuolemansynnit eivät käsitteenä olleet entuudestaan tuttuja, nyt niihin sai yhden näkökulman.