Säveltäjä Ville Aslak Raasakka sanoo musiikin perustuvan täysin Kekonin liikekielelle. En ihan osaa tulkita, mitä se tarkoittaa, mutta tulos on joka tapauksessa mielestäni erittäin onnistunut. Monipuolisesti erilaisia nauhoitettuja luonnon ja liikkeen sekä bassohuilun ja sellon ääniä yhdistyy live-selloon ja -bassohuiluun. Äänimaailma soi huikaisevan elävänä ja moni-ilmeisenä, mutta ei silti ole itsetarkoituksellista, eikä peittoa liikettä ja tanssia.

KEKONIN KOREOGRAFIAN lähtökohtana on ollut nollan käsite liikkeessä jatkuen ykköseen ja hiukan kakkoseenkin. Saattaa kuulostaa teoreettiselta, mutta itse esityksen aikana asiaa ei tarvitse ajatella. Jälkeenpäin voi sitten pohtia, näkyikö Kekonin mielikuva numeroista ehkä ennen kaikkea liikelaaduissa tai rytmiikassa.

Nautittavinta oli kuitenkin kaiken liikkeen suuntautuminen ulospäin. Esitys ei ollut sisäänpäin kääntynyttä itsensä tutkiskelua ja oman liikkeen havainnointia, vaan energistä, välillä kiihkeääkin liikettä, jonka virta vei kohti yleisöä, ei kohti tanssijan sisintä. Mikä ei suinkaan tarkoita, etteivätkö tanssijat olisi sisäistäneet loistavasti niin Kekonin liikekieltä kuin teoksen ajatustakin.

Nollan merkitys on ennen kaikkea ryhmäteos, vaikka sen viisi erinomaista tanssijaa eli Tanja Illukka, Meeri Lempiäinen, Pekka Louhio, Saku Koistinen ja Anna Stenbrg periaatteessa liikkuvat lähes koko esityksen erillään omassa liiketodellisuudessaan. Keskinäisiä kontakteja on hyvin vähän, mikä ei tarkoita sitä, etteivätkö tanssijat olisi koko ajan hyvinkin tietoisia toisistaan. Fyysisesti rankka liikekieli sisältää myös lepohetkiä, jolloin tanssijat istuvat tai kävelevät pitkin lavastusrakennelmaa toisiaan seuraten.

JOS EHDOTTOMASTI haluaa löytää esityksestä jotain näkyvää teoksen teoreettisista lähtökohdista, niin sellaisena voi pitää sen lavastusta. Näyttämöä hallitsee pitkään leveäreunainen raskaan oloinen allas, jonka pohjalla tanssi tapahtuu. Vähitellen allas puretaan ja painavat eri pituiset reunakappaleet nostetaan pystyyn. Syntyy avoimempi tila, jossa liikkeen suunta myös jonkin verran muuttuu alaspäin suuntautuneesta enemmän ylöspäin kohoavaksi ja rytmisesti kiihkeämmäksi.

Esityksen värimaailma liikkuu tiukasti mustan, harmaan ja valkoisen akselilla. Se ei kuitenkaan tee siitä kovaa tai kylmää erityisesti Anna Rouhun valojen ansiosta. Niiden sävy on suurimmaksi osaksi lämmin ja ne elävät teoksen ääni- ja liikemaailman vaihtelujen mukana.

Nollan merkitys on kompakti ja ajateltu vajaan tunnin mittainen esitys. Sen koko kehoa monipuolisesti käyttävä, abstrakti liikekieli on energistä ja samalla erittäin helposti lähestyttävää. Musiikki ja tanssi ovat loistavassa tasapainossa ja tukevat toisiaan. Eikä katsojan välttämättä tarvitse tietää mitään teoksen teoreettisista lähtökohdista, vaan hän voi vain antautua tanssin ja tanssijoiden vietäväksi.