Kuolemantanssi on aihe, jota eurooppalaisissa taiteissa on eri muodoissa käsitelty jo usean vuosisadan ajan, niin kuvataiteissa, tanssissa, musiikissa kuin teksteissäkin ja nykyään myös videoissa ja valokuvissa. Kuolemaan on aina myös liittynyt erilaisia tapoja ja rituaaleja, myös tanssillisia.

Tämä perinne oli yksi lähtökohta Michiel Vandevelden teokselle Dances of Death. Toinen oli henkilökohtaisempi. Vandvelden pari vuotta sitten kuolleen äidin jäämistöstä löytyneet kolme lyhyttä 16 mm filmiä, joissa tanssijan ammatista haaveillut äiti nuorena tyttönä tanssii. Esityksen alkuosan liikemateriaali pohjautuukin näille filmeille.

Ympyrä on yksi rituaalisten tanssien hyvin yleinen muoto ja ympyrässä yleisö istuikin tanssijoiden ympärillä Pyhäinpäiväviikonloppuna Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä Liikkeellä marraskuussa -festivaalin esityksessä.

Erilaisissa ympyrämuodossa tapahtui myös tanssi, joka liikekieleltään pohjautui filmien liikkeiden lisäksi eri kansojen perinteisiin kansantanssieihin ja sururituaaleihin yhteisine ääneen itkuineen tai kuoleman demonien agressiivisine symbolisine karkottamisineen. Symbolisia olivat myös seitsemän tanssijan selkiin tehdyt vartalomaalaukset sekä asujen väritykset.

Merkittävä tekijä esityksen tunnelmassa ja kulussa oli myös laulaja Kara Levan osuus. Hänen upea tulkintansa kuolemaan liittyvistä lauluista eri puolilta Eurooppaa ja eri aikakausilta oli milloin surumielisen herkkää, milloin voimaa uhkuvaa, jopa uhkaavaa.

Katsojalle kokemus oli melkein kuin puhdistavaan rituaaliin osallistuminen. Tanssijat olivat yhtä aikaa sekä intensiivisiä esiintyjiä että osa koko läsnä olevaa ihmisryhmää. Heidän tanssinsa oli hyvin spontaanin oloista, vaikka selvästi koreografioitua.

Dances of Death toimi kuten sen oli tarkoituskin, antoi yhdenlaisen muodon ja yhteisen tilaisuuden kuoleman ja kuoleman tanssin käsittelylle.

Tuskaista tanssia

Katse, katseen valta, katseen kohteena oleminen sekä esiintyjän ja yleisön välinen suhde ovat yksi tämän ajan keskeisimpiä aiheita tanssissa. Tätä teemaa käsitteli myös ruotsalainen koreografi Ofelia Jarl Ortega itselleen tekemässä soolossa StM.

Esitys perustui tanssijan ja yleisön välisen tiiviin katsekontaktin ja sen katkaisun vuorotteluun Stoan näyttämölle sijoitetun esitystilan kahden puolen olevien katsomorivien kanssa. Jarl Ortegan tanssiessa toiselle katsomopuolelle, toinen puoli näki hänen tanssinsa selkäpuolen.

Käytetystä liikekielestä ja varsinkin sen energiasta päätellen, katseen kohteena oleminen oli hyvin raskasta. Liikkeissä toistuivat erilaiset ponnistukset, työnnöt ja vedot ja ilme oli useimmiten hyvin tuskaisa, välillä jopa epätoivoinen. Lattiatasossa tapahtuneessa osuudessakin liike oli enimmäkseen sisäänpäin käpertynyttä ja puristeista. Kovin paljon kepeämpää ei ollut loppuosan showtanssityylinen jakso, jossa käytiin läpi lähes kaikki mahdolliset tämän lajin kliseet.

Tanssijana Jarl Ortega oli vahva ja osaava. Silti kokonaisuudesta tuli mieleen henkilökohtainen liikekokeilu, jonka perusajatus olisi välittynyt mainiosti puolta lyhyemmästäkin esityksestä. Myös Ortegan itsensä tekemä musiikki oli kuin innostuneen kokeilijan leikittelyä MIDI-laitteella voimakkaine rumpubiitteineen ja puhallinsoundeineen.

Annikki Alku