Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Kotimaa

Tavoitteena hyvä kuolema – ”Joskus elämästä joutuu luopumaan niin, että asiaa ei ole hyväksynyt”

Mikko Huotari

Hyvässä kuolemassa ihmisen toiveet huomioidaan. Aina se ei ole mahdollista.

Mikko Huotari

Kaksi viikkoa tuntuu lyhyeltä ajalta. Vai onko se sittenkin pitkä? Aivan mahdotonta sanoa. Ajan kuluminen riippuu niin paljon kokijasta, varsinkin elämän loppuessa. Yhdelle se voi tuntua liian lyhyeltä, toiselle se on pitkä.

Ambulanssi on ajanut Terhokodin pihaan. Ensihoitaja työntää potilasta käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Yhteistilat on sisustettu kodinomaisesti, seinillä on taidetta. Isossa akvaariossa pulputtaa vesi. Saattohoitoa tekevässä Terhokodissa potilas viettää keskimäärin alle kaksi viikkoa. Sitten elämä tulee tiensä päähän.

Jokainen elämä on ainutlaatuinen. Myös jokainen kuolema on yksilöllinen ja ihmisen itsensä näköinen.

– Jokainen ihminen ja läheiset kokevat omalla tavalla kuoleman kohtaamisen. Variaatiot syntyvät ihmisistä ja heidän välisistä suhteistaan, ja sairauden vaikeudesta, Terhokodin ylihoitaja Mirja Sisko Anttonen sanoo.

Välillä hoitosuhteet ovat kovin lyhyitä. Silloin ei aina ehditä keskustella lähestyvästä kuolemasta riittävästi läpi, jotta ihminen saisi rauhan tai sovinnon sen kanssa, mitä tapahtuu.

– Kuoleman hyväksymistä ei voi ihmiseltä vaatia. Joskus elämästä joutuu luopumaan myös siten, että asiaa ei ole hyväksynyt eikä siihen ole ehtinyt valmistautua. Sairauden etenemisen nopeus ja tapa puhua asioista ovat kovin erilaisia eri perheissä.

Helsingin Lassilassa sijaitsevaan Terhokotiin lähetetään potilaita eniten Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiristä, jonka kanssa sillä on sopimus palvelujen ostamisesta. Muualtakin Suomesta voi saada maksusitoumuksen.

– Meille lähetetään usein syöpään sairastuneita, jotka eivät ole iäkkäitä. Siksi Terhokodissa on myös potilaiden perheiden lapsia. Olemme sitoutuneet tukemaan koko perhettä, Anttonen sanoo.

Terhokodissa hoidetaan kaikkein vaikeaoireisimpia eli vaativan erityistason potilaita.

– Potilailla voi olla hyvin hankalia oireita, joita pyritään lievittämään niin pitkälle kuin se on mahdollista. Onnistumme siinä yleensä hyvin.

Lääkityksen ja kliinisen hoitotyön lisäksi saattohoidossa keskitytään läsnäoloon.

– Hyvässä kuolemassa huomioidaan potilaan ja perheen toiveet ja tarpeet, Anttonen sanoo.

– Hyvään kuolemaan liittyy se, että potilaan oirehoito saadaan toteutettua mahdollisimman hyvin, mahdollisimman kivuttomaksi, pahoinvoinnit pois, rauhallista unta ja levollista oloa. Silloin ollaan jo lähellä onnistumista.

Kuolema oli lopulta helpotus, vaikka se ei ollut hyvä kuolema

Eduskunnan valtiosalissa on hiljaista, työpäivä on päättynyt eikä tänään ole täysistuntoa. Tapaan MTV Uutisten politiikan toimittajan Vesa Kallionpään valtiosalin aulassa, kuppilan vieressä. Suunnilleen samassa paikassa Kallionpään edesmennyt puoliso Maarit Feldt-Ranta otti pariskunta-selfien tammikuussa 2019. Kuvassa hymyillään. Hetkeä aiemmin Feldt-Ranta oli saanut tietää sairastuneensa maharungon syöpään kolmannen kerran.

Kuljen Kallionpään kanssa tyhjän kuppilan poikki, ja nousemme portaita pitkin yläkertaan, jossa on eduskuntatoimittajien työtiloja. Kallionpää laittaa puvuntakin naulaan. Hän alkaa kertoa, minkälaista on elämä vakavasti sairaan puolison rinnalla.

– Maarit oli iloinen, valoisa ja elämänmyönteinen ihminen. Hän teki sairausajan helpoksi läheisilleen. Mutta viimeiset ajat olivat tosi raskaita, Kallionpää sanoo.

Feldt-Rannan kunto romahti äkkiä lokakuussa 2019. Kun hän edellisenä päivänä oli ollut sairauteensa nähden virkeä, niin seuraavana aamuna Maarit ei päässyt omin voimin nousemaan sängystä. Aivan ensin häntä hoidettiin kotona, jossa kotisairaala kävi apuna. Puolison tehtävänä oli muun muassa antaa käsivarteen kiinnitetyn kanyylin kautta kipulääkettä. Vajaan viikon kotihoidon jälkeen lääkäri kävi toteamassa, että nyt olisi hyvä siirtyä sairaalaan.

– Maarit oli sairastunut syöpään jo kaksi kertaa ja käynyt kolkuttelemassa kuoleman porteilla. Hän oli hyvin tasapainoinen ja tiesi kuolevansa. Hän oli myös hoitanut kaikki asiansa, tavannut kaikki sukulaisensa ja tuttunsa, Kallionpää sanoo.

– Hän sanoi, että olisi halunnut kuolinavun, jos se olisi ollut mahdollista.

Feldt-Ranta pääsi Jorvin sairaalan yhteydessä olevalle saattohoito-osastolle Villa Glimsiin. Hän kieltäytyi hoitotestamentissa nesteytyksestä, koska ei halunnut pitkittää kuolemaansa. Saattohoitoon mennessä hän pyysi puolisoaan googlettamaan, kuinka nopeasti ihminen kuolee janoon.

– Vielä sairaalassakin Maarit jaksoi huolehtia hoitajista ja heidän asioistaan, olla myönteinen ja iloinen, Kallionpää sanoo.

– Olin Maaritin luona muutaman viikon ajan, kaikki yötkin sohvalla nukkuen. Sitten hän heitti minut pois, ja olin paikalla vain päivät. Vahvasti lääkitty Maarit pääosin nukkui yöt.

Kallionpää kertoo, että hän ikään kuin laitostui viettäessään kaiken ajan saattohoitoyksikössä. Hän söi puolisonsa ruuat, koska tämä ei enää voinut syödä. Sairaalaan tullessa joku hoitohenkilökunnasta arvioi Feldt-Rannan jäljellä olevaksi elinajaksi ehkä viisi päivää, mutta loppu pitkittyi, koska hänen sydämensä oli niin vahva.

– Maarit makasi neljä viikkoa sairaalasängyssä. Varsinkin viimeinen viikko oli paha. Siinä yrittää auttaa ja olla tukena, mutta… julma sanoa, mutta kuolema oli lopulta helpotus, vaikka se ei ollut hyvä kuolema. Silloin päätin alkaa omalta osaltani edistämään kuolinavun mahdollisuutta.

Naiset ovat usein miesten hoivaajia loppuvaiheessa

Lääkäri Juha Hännisen kodin eteisessä labradorinnoutaja Jello tervehtii iloisesti haastattelemaan saapunutta toimittajaa ja nuolee tämän kättä. Hänninen sanoo, että se on hyvin kiltti ja vastaanottaa kaikki vieraat hyvin tuttavallisesti.

Hänninen istahtaa olohuoneen nojatuolille ja kertoo tehneensä kuolevien ihmisten kanssa työtä 30 vuotta. Hän on Terhokodin entinen johtaja ja nyt vetää palliatiivista poliklinikkaa Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirissä.

– Kuolevien parissa tehdään työtä yhdessä perheiden kanssa. Muut perheenjäsenet joutuvat seuraamaan kuolemista, se on surua ja menetystä, Hänninen sanoo.

– Monesti kuoleva on selvemmillä vesillä siitä, mitä tapahtuu. Tuntuu, että usein se ei ole niin raskasta kuolevalle kuin ympärillä oleville ihmisille. Varsinkin vaikeasti sairailla se on tuntunut kehossa. Kuolema voi olla ihan helpotus viime vaiheessa.

Terveydenhuolto on ottanut isoja harppauksia eteenpäin, ja ihmiset elävät entistä pidempään. Kaikki tämä vaikuttaa myös siihen, kuinka kuolemme.

– Valtaosa naisista alkaa kuolla dementiaan. Miehillä se on edelleen sydän- ja verisuonitaudit, Hänninen sanoo.

– Naiset elävät keskimäärin kymmenen vuotta pidempää kuin miehet. Naiset ovat usein miesten hoivaajia loppuvaiheessa.

Kun Hänninen aloitti työnsä kuolevien parissa, saattohoitoa ei tehty muualla kuin Terhokodissa ja Pirkanmaan hoitokodissa. Nykyään saattohoitoa ja parantumattomasti sairaille suunnattua palliatiivista hoitoa tehdään hyvin monissa terveydenhuollon yksiköissä ympäri maata. Kuolema on arkipäiväistynyt.

– Kun ei ole enää parantavia hoitoratkaisuja, ihminen siirretään palliatiiviseen yksikköön, ja hoito jatkuu siellä, Hänninen sanoo.

Kuinka ihmiset hyväksyvät, kun tulee siirto palliatiiviseen yksikköön?

– Se vaihtelee persoonakohtaisesti, mutta yleensä aika hyvin, Hänninen vastaa.

– Syöpäpotilaat ymmärtävät aika hyvin. Asia on selvä, kun hoitoja on kokeiltu, mutta ne eivät enää tehoa. Silloin ehkä ajattelee, että saan avun jo hoidon palliatiivisessa yksikössä enkä enää odotakaan paranevani.

Muistisairauspotilaiden kohdalla tilanne on hieman toinen, koska potilas voi kadottaa sairaudentuntonsa, minuutensa ja kommunikointikykynsä.

– Olen ajatellut omalla kohdallani, että mieluummin haluaisin kuolla syöpään kuin muistisairauteen. Syöpään voi liittyä paljon kipua ja kärsimystä, mutta se on lyhytkestoisempaa. Pitkään kestävä muistisairaus voi sekoittaa koko perheen systeemit, parisuhteen ja suhteet lapsiin, Hänninen pohtii.

Sitten hän empii sanomaansa, koska toisaalta syöpähoidot ovat parantuneet, ja iso osa syövistä pystytään parantamaan. Muistisairaudet puolestaan voivat edetä hyvin vaihtelevalla tavalla. Voi olla hyviäkin vaiheita ja elämä voi olla hyvää.

– Itse pelkään eniten sitä, että sairastuu muistisairauteen pikkuhiljaa eikä itse edes huomaa mitä tapahtuu, ja kaikki ympärillä alkavat väsyä ja hermostua, eikä pysty enää hallitsemaan omaa elämäänsä, Hänninen sanoo.

Enemmistö suomalaisista kannattaa kuolinapua

Lääkärin työn ohessa Hänninen on eutanasiaa ajavan Oikeus arvokkaaseen kuolemaan -yhdistyksen puheenjohtaja.

Eutanasia tarkoittaa tarkoituksellista kuoleman tuottamista ihmiselle, joka on parantumattomasti sairas tai kärsii kivuista. Eutanasia tulee kreikan kielestä. Eu tarkoittaa hyvää ja thanatos kuolemaa, eutanasia sananmukaisesti tarkoittaa hyvää kuolemaa.

– Muinaisessa kreikassa se tarkoitti rauhallista vanhuuteen kuolemista ja pois katoamista. Hyvä kuolema tarkoitti sellaista kuolemaa, joka ei pidä sisällään kipua, kärsimystä ja pelkoja, Hänninen sanoo.

Nykyaikainen lääketiede kykenee pitämään ihmisen hengissä hyvinkin pitkään, mutta aina se ei pysty parantamaan tai pitämään yllä elämän laatua. Hyvästä hoidosta huolimatta hyvää kuolemaa ei aina saavuteta.

– Joillekin sitä ei voida taata ja loppuelämä on pelkkää kärsimystä. Siksi ajan Suomeen eutanasialakia, Hänninen sanoo.

Useiden mielipidekyselyjen mukaan 75 prosenttia suomalaisista kannattaa eutanasiaa. Kannattajien mielestä parantumatonta, kuolemaan johtavaa tautia sairastavalla pitäisi olla oikeus kuolinapuun, jos he itse haluavat. Lääkärikunnassa sen sijaan on vastustusta kuolinapua kohtaan. Kansainvälinenlääkäriliitto, samoin kuin Suomen Lääkäriliitto, vastustaa eutanasiaa.

Miksi lääkärit suhtautuvat kielteisesti?

– Siihen on monta syytä. Yksi on varmaan se, että lääkärit joutuisivat toteuttamaan sen. Se ei ole helppo asia, Hänninen vastaa.

– Toinen syy tulee traditiosta, eli Hippokrateen valan mukaisesti lääkärin velvollisuus on ylläpitää elämää. Ehkä vahvin vastustus tulee fundamentalistisen uskonnollisuuden piiristä.

Myös suomalaiset poliitikot ovat varovaisia kuolinavun hyväksymisen suhteen. Eutanasian puolesta tehty kansalaisaloite hylättiin eduskunnassa vuonna 2018.

Kuolemaan liittyy paljon uskomuksia, jotka voivat olla etäällä todellisuudesta

Kun eutanasia-kansalaisaloitetta käsiteltiin eduskunnassa, Vesa Kallionpää suhtautui siihen omien sanojensa mukaan melko välinpitämättömästi.

– Kannatin sitä kyllä, koska kuolinapu olisi mielestäni järkevää, mutta en tehnyt siitä yhtään juttua. Mutta kylläpä alkoi kiinnostaa, kun se osui omalle kohdalle, Kallionpää sanoo.

– Maaritia olisi auttanut, jos hän olisi saanut kuolinavun, viikkoa tai kahta ennen kuolemaansa. Hän olisi itse halunnut sen jo neljä viikkoa ennen kuolemaansa.

Kallionpää on kiitollinen ystävilleen, työtovereilleen ja työnantajalle, joilta sai surun ja menetyksen keskellä tukea. Paluu eduskuntatoimittajaksi oli alussa rankkaa. Pari oli tutustunut toisiinsa siellä, ja se oli kummankin työpaikka, vaikka olivatkin ikään kuin eri puolilla ja monista asioista myös eri mieltä.

– Paluu ei ollut helppoa. Kaikki täällä tunsivat Maaritin ja tulivat ottamaan osaa, Kallionpää sanoo.

Puolison kuoleman jälkeen tuli myös tuntemus epäoikeudenmukaisuudesta.

– Valoisan ja ihmisrakkaan ihmisen pitkitetty kuolema tuntui pahalta. Hän olisi itse ollut valmis kuolemaan jo aikaisemmin. Hän oli tehnyt kaikki valmistelut, ostanut arkkunsa ja tavannut kaikki läheiset, Kallionpää sanoo.

Nyky-yhteiskunnassa kuoleminen tapahtuu aika usein laitoksissa. Kuolemaan liittyy paljon uskomuksia, jotka voivat olla aika etäällä todellisuudesta.

– Monen käsitys tulee elokuvista. Siinä ollaan kravatti kaulassa, ja saappaat jalassa henkäistään viimeinen viisaus, sitten tulee huokaisu ja silmät painuvat kiinni. Ei se niin mene, Kallionpää sanoo.

– Osa vanhuksista varmaan nukkuu pois. Eihän normaaleissa kuolemissa tarvitse kuolinapua, mutta sitten on sairauksia, joissa voi tulla tuskainen kuolema.

Tavoitteena on, että kuoleman hetki ei olisi pelottava

Kuolema on kaikille ihmisille tietyllä tavalla tuntematon asia. Jokainen joutuu omana itsenään kohtaamaan oman kuolemansa, ja kukaan ei voi kuolla toisen puolesta.

– Kuoleman myyttisyyttä ei voi kokonaan häivyttää, enkä edes tiedä, pitäisikö kuoleman arkipäiväistyä. Se on niin iso asia, Terhokodin Anttonen sanoo.

-Terhokodissa monen potilaan elämä jää kesken. Meillä on nuoria ja nuorehkoja potilaita, ja heillä pieniä lapsia. Onhan se niin, että elämää olisi halunnut mieluummin jatkaa kuin kuolla pois.

Kuolemaan liittyvät kivut pelottavat. Niitä voidaan lievittää tiettyyn rajaan asti.

– Pelot voivat liittyä myös olemassaolon loppumiseen ja läheisistä luopumiseen. Se on tuskaa, joka ihmisen on itse kohdattava. Niiden käsittelyyn hän saa meiltä tukea.

Anttonen sanoo, että potilaan elämän pidentäminen ei ole aina kaikkein mielekkäintä, mutta elämän lopettaminen ei ole Suomessa edelleenkään mahdollista.

– Voisi ajatella, että eutanasia olisi täällä esillä joka päivä, mutta se ei ole niin isossa roolissa. Kuolinavusta keskustellaan potilas-lääkäri-suhteissa jonkin verran, Anttonen sanoo.

– Terhokodin tehtävänä on hyvä saattohoito. Emme ole ottaneet eutanasiakeskusteluihin kantaa puolesta eikä vastaan.

Tavoitteena on, että kuoleman hetki ei olisi pelottava. Ja jos se on ennakoitavissa, niin siitä puhutaan potilaan ja perheen kanssa hyvissä ajoin. Korona-aika on rajoittanut läsnäolemisen mahdollisuuksia, mutta nyt perheet pystyvät olemaan omaisensa luona entistä paremmin.

– Kuolemaan valmistautumisessa pitää olla tukea, jota kukin tarvitsee. Lapsiperhetukea, sosiaalista ohjausta ja hengellistä tukea. Hyvään kuolemaan liittyy myös se, että jos eksistentiaalinen kärsimys on suuri, niin sitä pystytään lievittämään, Anttonen sanoo.

– Ihanteellinen kuva on se, että potilas kuolee rauhallisesti ja läheiset ovat vieressä, ja siellä on myös meidän hoitohenkilökuntaa sen verran kuin tarvitsee.

Kuolemisessa näkyvät myös kulttuuriset erot. Joissakin maissa surua ilmaistaan paljon äänekkäämmin ja kuolemaan liittyy rituaaleja, kuten vainajien pesua. Siihen nähden suomalainen kuoleman tunneilmaisu on aika lailla karsittu, siitä ei tehdä isoa numeroa.

– Voimakkaita tunteenilmaisuja ja rituaaleja on aika vähän. Uskonnolliset rukoushetketkin tehdään suomalaisittain, Anttonen sanoo.

– Kansan luonne näkyy kuolemassa. Kyllä se on erilainen. Se on meidän tapa.

*

Juttu on julkaistu Demokraatin printtiversiossa numerossa 21/2022

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE