Lahden kaupunginteatterin pienen näyttämön uutuus Tuomo Rämön käsikirjoittama ja ohjaama uutuusnäytelmä on kuvaus kasariajasta, jolloin koteihin ilmestyivät Commodore 64, televisioon Anne Sällylän jumppatuokiot ja videoboksiin VHS-elokuvat. Matkusteltiin ja koteihin ostettiin kaikenlaista muovikrääsää. Yhtenä ajan tunnusmerkkeinä olivat ”komea” sohva olohuoneessa ja Palmun latotaidetta seinillä. Ne olivat eräänlainen menestyksen ja porvarillisuuden mittari.

ESITYS ALKAA siitä, kun perheen lapset Sanna ja Mika seisovat vanhempiensa haudalla, ja se myös päättyy samaan kuvaan. Siihen väliin mahtuu perheen tarina.

Rämön kuvaama keskiluokkainen perhe elää mukavaa elämää. Vanhempien hyvät ammatit takaavat sen, että rahasta ei ole pulaa. Perheen isä Markku ja äiti Tuula ovat eläneet niukan lapsuuden eivätkä halua samaa lapsilleen, joille rahaa syydetään kysymättä mihin tarkoitukseen se todella menee. Anteliaisuudellaan he tekevät lapsilleen karhunpalveluksen. Työ vie vanhempien kaiken ajan, ja satanen pöydälle silloin tällöin korvaa aidon läsnäolon perheyhteisössä.

Onnekkaissa lapset ovat onnekkaita, sillä he saavat kaiken mitä pyytävät, mutta herää kysymys, ovatko sittenkään, kun tärkein puuttuu, se vanhempien läsnäolo. Sisaruksista toinen on määrätietoinen ja pärjää hyvin, kun taas toinen ei tahdo saada elämästään kiinni.

Rämön perhedraama on lämminhenkinen ja antaa aidon kuvan 1980-90-luvun vauhdikkaimmista vuosista. Se kuvaa rehellisen oloisesti perheen pyrkimyksiä nousta astetta ylempään keskiluokkaan, jossa kaikenlainen hienostelu oli sallittua, ja kova pyrkimys näyttää ulospäin kodin näennäinen vauraus

ONNEKKAAT ON hyvin kirjoitettua, oivaltavaa draamaa. Siinä on sekä tilanteita, joilla saadaan yleisö naurattamaan että myös riman alle meneviä makaaberimpia kohtauksia kuten se, jossa syöpäsairaalta perheen äidiltä tullaan ottamaan verinäytettä, joka ei onnistu kovettuneiden suonien vuoksi – ja toimenpidettä tulee tekemään kömpelö ja ammattitaidoton henkilö. Ehkä se on tragikomiikkaa, mutta kaikkia se ei naurattanut.

Esityksen roolityöt on tehty viimeisen päälle. Varsinkin Lumikki Väinämön esittämä äiti Tuula, kodin henkeä vaaliva touhukas virkanainen, josta paljastuu röyhkeä rahaa rakastava ahneuden perikuva. Hänelle käytöstavat, raha ja menestyminen ovat tärkeintä vielä kuolinvuoteellakin.

Mikko Jurkka pröystäilevänä isänä Markkuna on porvarillisuuden perikuva. Markun kalliit autot ja viinien maisteluhetket palauttavat aidosti katsojan mieleen jo nostalgista kasarimeininkiä.

Väinämö ja Jurkka ovat näyttelijöinä konkareita, joten heidän yhteistyö näkyy näyttämöllä esittämisen varmuutena.

Perheen kovapintaista tyttöä Sannaa näyttelevä Nenna Tyni tekee luontevasti henkilöhahmon, jolla on muitakin elämänarvoja kuin raha. Harmi vain, että monessa kohtaa Tynin sanoista ei saa selvää johtuen huutamisesta ja puutteellisesta äänenkäytön hallinnasta.

Mika ja Sanna. Eri lailla elämässä selviytyneet lapset nykyajassa.

Markus Järvenpää näyttelee kolmea roolia. Perheen poikana hän esittää oivasti sitä, kun opiskelut eivät suju ja alkoholi vie mennessään. Tämä Mika on perheen luuseri, joka kuitenkin jossakin vaiheessa skarppaa ja löytää oman tiensä.

Monen roolin näyttelijä on myös Tuomas Korkia-Aho, jolla on ihailtava taito hypätä roolista toiseen .Eri rooleihin kuuluvat eleet ja vuorosanat hoituvat. On ilo katsella näyttelijäntyötä, jossa jokaisessa roolissa palaset osuvat kohdalleen.

Yksi esityksen vaikuttavimpia osatekijöitä on Minna Välimäen tyylikäs lavastus. Porvarillistyylisesti rakennettu kasarihenkinen koti näyttäytyy runsain yksityiskohdin niin sisustuksessa, huonekaluissa kuin seinille ripustetussa taiteessa. Lavastuksen erilaiset rakenteet toimivat ja vaihtuvat sujuvasti. Välimäen kädenjälki näkyy myös Onnekkaitten puvustuksessa, josta löytyy kasarikauden pukeutumisen tunnusmerkkejä.