Työn alla olivat Dostojevskin henkilökohtaisimmat teokset Muistelmia kuolleesta talosta (1862) ja Talonpoika Marei (1876). Teksteille ollaan ”uskollisia” siinä mielessä, että kyse on jokaiselle ihmiselle erikseen esitetyistä kysymyksistä, ei ihmiskunnan tai ihmisyyden yleisen tason ongelmista.

Luokkasorto lannistuu, hätä häviää

Luokkasorto oli Dostojevskille henkilökohtainen ongelma. Hän kävi kirjallisuuspiirissä, jossa keskusteltiin kriittisesti maaorjuudesta, joutui kiinni, tuomittiin kuolemaan, armahdettiin ja lähetettiin pakkotöihin Siperiaan. Siellä hän kohtasi työtätekevistä luokista tulleiden vankien inhon. Se ei ollut parempiosaisiin kohdistuvaa kaunaa, vaan nilkkiä kohtaan tunnettua vilpitöntä halveksuntaa, jota voi yleisellä tasolla sanoa ansaituksi. Herranketku pitäisi tappaa pois kuleksimasta.

Tarinassa lapsi juoksee sutta pakoon metsässä ja törmää pellon laidassa maata kyntävään talopoikaan. Tämä sulkee lapsen syliinsä ja lohduttaa: sutta ei ole, hätää ei ole. Kirjailija muistaa musikasta huokuneen rakkauden lämmön. Se lääkitsee haavoja, jotka syntyivät Siperian opetuksista ja opettaa uuden asenteen rakkauteen. Kyntäjän ei ollut pakko lohduttaa riistäjiensä lasta. Tai jos oli, niin hän olisi voinut tehdä sen kylmän muodollisesti. Lapsi kohtasi ihmisen, joka rakasti syliin juoksijaa. Kirjailija pani merkille, että ne, jotka rakastavat ihmisyyttä tai ihmiskuntaa, ovat roistoista pahimpia. Kaikki hyvä, mitä maailmassa sattuu olemaan olemassa, on peräisin ihmisiltä, jotka voivat rakastaa ketä tahansa vastaan tulevaa lähimmäistä.

Ivan Karamazov väittää, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on luvallista. Teesin voi lukea toisinpäin: ihminen on vapaa, joten Jumalaa ei ole. Kirjailija Torsti Lehtinen asettaa Jumalan tilalle muuta: ”Jos rakkautta ei ole, kaikki on luvallista”. Sana ”rakkaus” on niin pahoin rääkätty, että sen lausuminen vaatii rohkeutta. Lehtinen on rohkea. Siellä missä rakkautta on, ei pahanteko ole mahdollista. Tampereen Nätyn Teatterimontussa pahateolta suojattuja paikkoja etsitään sumeilematta ja ristiriitoja säikkymättä.

Lasarus herää Siiri Angerkoskena

Dostojevskin teoksille on tyypillistä äkkiä räjähtävä tolkuton toiminta ja sen kanssa ristiriidassa oleva jahkaileva, tahallisen varauksellinen kertojanääni. Syytä epävarmalle kerronnalle ei mielestäni kannata etsiä suomentaja Martti Anhavan tavoin Dostojevskin kyvyttömyyksistä, vaan tekstin rakenteesta. Kun toiminta on arvaamatonta, niin kerronnan on hyvä olla arvelevaista.

Montussa arvaamattomuudessaan arveluttavasta klassikosta tehdään bysanttilaisesti rönsyilevä, ehtymättömän tuntuinen tulkinta. Lasaruksen tarina luetaan Johanneksen evankeliumista. Sen jälkeen näytetään läheltä kirkkaasti valaistu naturalistinen kuolonkouritus. Sellaisen kuka tahansa meistä voi saada, kunhan sote toteutuu ja vanhustenhoito kehittyy. Kuolleista herättämistä valmistellaan suurisuuntaisesti. Lopulta arkusta astuu esiin Siiri Angerkoski, joka haastaa heti yhden nätyläisistä esittämään kohtausta Tšehovin Lokista. Huomaamme, että ”ylinäytteleminen” on käyttökelvoton termi. Ei ole olemassa keskinormia, jonka mukaan pitäisi näytellä. Joskus on parasta näytellä niin kovaa ja korkealta kuin pystyy.

Valmistautumisjuhliaan Dostojevskin pakkotyömuistelmien merkeissä viettävät teatteriopiskelijat pystyvät erinomaiseen yhteistyöhön. Näyttämökokonaisuuden ja yleisön viretilan hallinta tuntuu sykähdyttävältä.

Tarmo ja innostus ovat aistittavissa myös tilaratkaisuissa. Yleensä arvostan henkilökohtaisesti asetelmaa, jossa saan istua kaikessa rauhassa ja kaikesta irrallisena katsomossa. Tällöin katsomotilanne tapahtuu alkukieliä pahoinpidellen ilmaistuna in ab-stracto, irti revittynä. Se mahdollisuus, mihin montussa päästiin, tapahtui in con-credo, yhteisluottavaisesti. Katsojat olivat näyttämötyöläisten lämpenevässä huomassa. He söivät borssikeittoa yhdessä. Minä sopeuduin Siperian pakkolaitosoloihin niin hyvin, että kysyin esityksen päätyttyä lämpiön ulko-ovella, joko saan lähteä pois.

Lähdettyäni ihmettelin esityksen laatua. Kauheista asioista tehtiin iloinen ja energisoiva näyttämöteos. Saatu energia on hyvälaatuista. Se ei ole kiihottavaa, vaan rauhoittavaa, hyvää tuulta antavaa ja hyvää muistoa lupaavaa.