Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Teatteri & Tanssi

Teatteriarvio: Ensin oli muna – Seinäjoen Something Rottenissa irvitään sille itselleen, musikaalille

Jukka Kontkanen
Something Rotten -musikaalin William Shakespeare on renessanssin palvottu rokkikukko. Christoffer Strandberg solahtaa siihen rooliin mainiosti. Willien taustatanssijoina heiluvat Jyri Numminen (vasemmalla) ja Pyry Smolander.

Seinäjoen kaupunginteatteri otti jokunen vuosi sitten huolehtiakseen kesäteatterin pyörittämisestä perinteisellä Törnävän näyttämöllä, ja kahden kokemuksen perusteella ei voi kuin onnitella vastuulllisia mainioista ja  maakuntateatterille rohkeista ohjelmistovalinnoista.

Rolf Bamberg

Monty Python -musikaali Spamalot sai Suomen kantaesityksensä Törnävällä 2019, ja on yksi hilpeimmistä kesäteatterikokemuksistani ainakin tällä vuosituhannella.

Viime kesänä jäätiin koronan takia Törnävällä teatteria paitsi, mutta tänä vuonna ollaan taas liikkeellä historiallisen musikaalifarssin hengessä. Monty Pythonin hillittömin värein maalaileman ihan pimeen keskiajan pyöreistä pöydistä tullaan nyt puolisen vuosituhatta eteenpäin. Suomen kantaesityksensä  niin ikään saava Something Rotten -musikaali sijoittuu näet renessanssiin, 1500-luvun lopun lontoolaisiin teatteripiireihin, joita hallitsee superstara ja bardien bardi Willie  Shakespeare.

Kahden kärjen taktiikalla

Musikaalin nimi viittaa luonnollisesti Hamlet-näytelmän sivuhenkilön Marcelluksen kuuluun repliikkiin, mutta voisi se viitata myös niihin keinoihin, joilla mestari Shakespearen vihjataan näytelmässä tasoitelleen tietään supertähteyteen: nyysimällä omiin nimiinsä muiden ideoita ja luonnostelmia. Tai sitten siihen kyhäelmään, jonka Shakespearen kanssa kilvoittelevat saavat näyttämöllä aikaan.

TEATTERI
Seinäjoen kesäteatteri
Karey Kirkpatrick -Wayne Kirkpatrick-John O’Farrell: Something Rotten – Jotain mätää

Alkuperäiskäsikirjoitus Karey Kirkpatrick ja John O’Farrell – Musiikki ja sanoitukset Wayne Kirkpatrick ja Karey Kirkpatrick – Suomennos Mikko Koivusalo – Ohjaus Pekka Laasonen – Musiikin tuotanto, kapellimestari, äänisuunnittelu Pekka Siistonen – Koreografia Jyri Numminen – Lavastus Jani Uljas – Puvut Riikka Aurasmaa – Kampaukset ja naamiointi Petriina Suomela – Rooleissa Jani Karvinen, Antti LJ Pääkkönen, Christoffer Strandberg, Irina Isberg, Reeta Vestman, Marko Maunuksela, Henrik Hammarberg, Jyri Numminen, Katriina Sinisalo, Elina Haikka, Pyry Smolander, Julius Martikainen

Mestarin varjossa kärvistelevät myös c-sarjan teatterintekijöiksi tuomitut Perän veljekset Retu ja Rune, joilta puuttuu lahjakkuutta, onnea ja mesenaatti. Ahdingossaan Retu päättää kääntyä ennustaja Nostradamuksen puoleen saadakseen tietää, mikä tulee olemaan Shakespearen kaikkein suurin näytelmä. Nostradamus tulkitsee tulevaisuusvisiotaan vain hiukan pieleen: Omlet. Näytelmä, joka kertoo jotain kananmunista…

Mutta hänen toinen ennustuksensa on osuvampi: tulevaisuuden teatterissa suosittuja ovat esitykset, joissa puhjetaan kesken kaiken laulamaan ja näyttelijät jopa tanssivat

Niinpä Perän veljekset ryhtyvät puuhaamaan kananmunateeman ympärille kietoutuvaa musikaalia.

Something Rottenilla on siis huumorilleen kaksi kärkeä. On ensinnäkin Shakespeare ja hänen ylivertaisuutensa, toiseksi itse musikaali teatterinlajina.

Jälkimmäinen tuottaa ehdottomasti piikikkäämpää kamaa. Renessanssiajan ilmiöillä ja Shakespearella sen ylivertaisena kirjailijamestarina on jo aiemmin nauratettu teatterissa ja filmillä sen verran paljon, ettei siitä irtoa helpolla enää niin tuoretta hupia. Sen sijaan kun Broadway-hittimusikaali tekee naurunalaiseksi koko edustamansa genren, vääntyy katsomossa vatsa usein kippuralle.

Mikä hauskinta, tavallaan nauramme myös itsellemme, kun näyttämöllä pilaillaan sillä, kuinka ihmisiä voi koukuttaa jollain niin tyhjänpäiväisellä kuin musiikin ja teatterin sotkemisella keskenään. Touché!

Vaan ihan ennekokematon ei tämäkään naurun aihe ole, ilkuttiinhan esimerkiksi Pythonien Spamalotissakin musikaalikliseille.

Something Rottenissa parodia on vain kokonaisvaltaisempaa ja terävämpää. Vuonna 2015 Broadway-ensi-iltansa saaneen musikaalikomedian käsikirjoittajilla on ollut freesi ote aihepiirin. Laulujen sanoista vastaava amerikkalainen Karey Kirkpatrik on aiemmin toiminut etupäässä elokuvapuolella ja ollut käsikirjoittamassa niin Disney-animaatioita, Aardman-animaatiota Kananlento kuin Eddie Murphy -komediaakin. Hän on myös säveltänyt osan Something Rottenin lauluista  veljensä Waynen rinnalla.

Tarinasta vastaava, paljon palkittu brittikirjailija John O’Farrell on kirjoittanut humorististen romaaniensa ohella muun muassa meilläkin nähtyä poliittista satiirisarjaa Spitting Image, ja oli mukana myös Kananlento-elokuvan käsikirjoitustiimissä.

Jälki on kovaa. Viittauksia Shakespearen tuotantoon ja suurmusikaaleihin putoilee sellaisella vauhdilla, että hirvittää – ja huvittaa vallan vietävästi. En suinkaan tahdo sanoa, että draaman historian tunteminen on välttämätöntä tai edes tarpeellista Something Rottenia katsoessa, mutta lyhyenkin oppimäärän hallinta tuottaa lisäiloa.

Suvereeni suomennos

Erityistä iloa tuottaa taas Mikko Koivusalon mestarillinen suomennos. Hänestä on tullut maan ykkönen musikaalitekstien kääntäjänä, kaksi vuotta sitten joukostamme poistuneen Jukka Virtasen kruununperijä. Koivusalon lajityypppituntemus on karttunut niihin mittoihin, jotta ”Rottenin” kaltaisesta itseironisesta tykityksestä on mahdollisuus selvitä. Samoin hallussa on shakespearelainen ylevä dialogi. Tämän musikaalin suomentaminen ei todellakaan ole noviisien puuhaa.

Niinpä koko genren historian ja olemuksen noin viidessä minuutissa katsojan korviin lataava, ytimekkäästi nimetty biisi Musikaali on esityksen ehdoton helmi. Muuten musiikki yhtä aikaa kumartaa ja pyllistää juurilleen eli sekä kunnioittaa ja irvii genren peruskaanonia. Ensemble-suorituksena jää mieleen kirkkokuoromittoihin paisuva ylistyslailu Rakkauden soihtu (jonka alkunimi We See the Light viittaa vielä suoremmin gospeliaanisiin rootseihin).

Esityksen huipentuma, musikaali musikaalissa eli Perän veljesten luomus Omlet, on sitten jo niin kipeä tapaus, että hetken huolettaa: lähteekö juttu niin lapasest,  ettei enää kiinni saa? Ehkä vähän, mutta jos ”oikeissa” musikaaleissa on yleensä paisutellut loppunostatukset, niin sallittakoon överiksi vetäminen myös parodialle. Siispä Munamieskin saa piipahtaa näyttämöllä.

Ei se loppunousu sitä paitsi ihan loppu vielä ole. Epilogi-kohtauksessa Perät vielä karkotetaan Uudelle mantereelle, jonne he vievät tuliaisina… kyllä, musikaalin. Ja loppu on teatterihistoriaa.

Vahvassa ensemblessä joka lenkki pitää

Jos Seinäjoen kesätetteria pitää kiittämän hyvästä nenästä ohjelmistovalinnoissa, ansaitsevat myös esitysten castingit kumarruksen. Spamalotissa se oli oiva sekoitus koko kansan tähtiä, musikaalitaituruutta ja paikallisväriä, ja sama toistuu taas.

On tv-hupailuissa koko kansan suosikiksi noussut, mutta jo Helsingin Kinky Bootsin enkeliryhmässä läpi lyönyt Christoffer Strandberg, on maakunnan oma tangokuningas Marko Maunuksela.

Ovat myös laaja-alainen musiikkiteatteritaituri Reeta Vestman, tenavatähdestä mainioksi musikaaliosaajaksi kasvanut Antti LJ Pääkkönen ja sitten koko tarinan keskushenkilönä vielä Jani Karvinen, joka on tunnettu tähän asti ehkä paremmin puhedraaman puolelta Kansallisteatterin perusensemblestä (nyt virkavapaalla) kuin musikaalimiehenä.

Perän veljekset Ruune (Antti LJ Pääkkönen, istumassa) ja Retu (Jani Karvinen) keksivät musikaalin. Kannustavana muusana on Retun vaimo Bea (Irina Isberg.

Strandbergin luonnollinen säteilyvoima ja elastinen kropan kieli on kuin tehty rokkikukon elkein yleisön pikkusormensa ympärille kietovan Shakespearen rooliin. Suomenruotsalaisen näyttelijän pohjalaisaksenttikin on kivasti ”sinne päin” hänen esittäessään Shakespearea soluttautumassa Perien näyttelijäseurueeseen ”Olli Granberginä”.

Marko Maunuksela on tietysti suvereeni laulunumeroissaan, mutta on vuosien varrella petrannut myös näyttelijänä. Hän tekee nyt Nostradamuksestaan varsin vinkeän ennustajavelhon.

Jani Karvinen on Retu Perän roolissa joka suuntaan rönsyilevän esityksen liima, joka pitää juonen kasassa. Ei ehkä maailman tai Pohjolankaan paras laulaja, mutta monipuolisena näyttelijänä hän hallitsee vaivatta täällaisen musikaalifarssin metkut. Kuten myös Reeta Vestman, vaikka onkin tehnyt aiemmin päärooleja vähän perinteisemmissä musikaaleissa Sound of Musicista Saturday  Night Feveriin. Hänen esittämästään Portia, puritaanisessa nuhteessa kasvatettu nuori nainen, kohoaa musikaalin ykkösviettelijättäreksi.

Niin kuin Spamalotissa kaksi vuotta sitten, ei Something Rottenin ensemblessä heikkoa lenkkiä olekaan. Ei voikaan olla, sillä näinkin mittavan musikaalin vetäminen vain 12 hengen näyttelijäkaartilla ei sellaisia kestä.

Olisikin kiinnostavaa nähdä, millainen Something Rottenista tulisi isojen teatteritalojen tekniikoilla ja henkilöresursseilla toteutettuna. Vai olisiko? Ehkä tulos olisi liian puleerattu, liian säihkivä, liian musikaali. Purisiko parodia silloin, niin kuin puree nyt Törnävän vähän nukkavirulla kesänäyttämöllä?

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE