Kasarihitistä nimensä lainannut Forever Young, jota muuten Saksassa esitettiin kekseliäämmällä nimellä Thalia Vista Social Club, on musiikkiteatterin, farssahtavan komedian ja tulevaisuuskuvitelman yhdistelmä. Se ei sinänsä vielä leukoja loksauta, mutta se, että näyttelijät lavalla ovat ikään kuin kuvajaisia itsestään noin 20 vuoden päästä, on varsin viisto, paikoin vähän groteskikin visio.

Kun seitsemän elävän esiintyjän ohella näyttämöllä on myös kahdeksas näyttelijä niin sanotusti ”hengessä mukana” eli tuhkattuna uurnassa, esityksen makaaberisuuskerroin vain kasvaa. Etenkin, kun uurnassa kerrotaan olevan Santeri Kinnunen. Jo edesmenneiksi kaupunginteatterilaisiksi dialogissa mainitaan myös Riitta Havukainen, Eija Vipas ja teatterinjohtaja Kari Arffman. Muistokuvat löytyvät näyttämön peräseinältä – huh ja r.i.p.

Roolihenkilöt Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Leenamari Unho ja Mikko Vihma, joita esittävät samannimiset näyttelijät, ovat siis asukkeina Helsingin kaupunginteatterin omalle henkilökunnalleen perustamassa palvelukodissa herran vuonna 2044. Tämä vanhusyksikkö on synnytetty toimintansa lopettaneen Arena-näyttämön tiloihin, kun yhteiskunnan tuki kulttuurille on ehtynyt – siinä näytelmän ainoa poliittisempi viesti. Muuten Heikki Sankarin ohjaama Forever Young on kepeää komediallista musiikkiteatteriviihdettä, parhaimmillaan oikein hyvää sellaista.

Tuo Vuokko Hovatan näyttämöllä vetäisemä, Joan Jett & The Blackheartsin reilut 40 vuotta sitten ikihitiksi sementoima biisi herättää Arenan esityksen henkiin. Se näyttää, että näiden nuokkuvien laiskiaisten sisällä asuu vaikka mitä tiikereitä. Myös joutsenia, sillä muistoihinsa jumittunut Leenamari on jäänyt varsin pysyvästi Tshaikovskin lintulammelle.

Koko esiintyjäjoukko saa vuoron perään vetää soolonsa muun poppoon toimiessa taustaköörinä. Syntyy monta muhevaa musiikillista hetkeä.

Ensimmäisen puoliskon huippuina ovat esimerkiksi Pertsa Koivulan italoelkein esittämä Louis Priman bravuuri Buona Sera, Leenamari Unhon ihan kilpailukykyinen tulkinta Kaija Koon voimalaulusta Kaunis, rietas, onnellinen sekä Mikko Vihman ja Juha Jokelan Travolta-muuvien ryydittämänä vetämä diskohelmi Stayin’ Alive.

Kiistojen selvittelyssä otetaan välillä aseeksi jopa tuhkauurna, jossa on ”Santeri Kinnunen”.

Väliajalle saattelevana erikoisnumerona kuullaan Vihman hillitön pätkivän muistin potpuri. Taiskan Mombasaa hän lähtee siinä laulamaan ja Mombasaan hän päätyy, mutta väliin mahtuu varmaan parikymmentä katkelmaa eri aikojen rock-, pop- ja iskelmähiteistä. Koska popmusa on lainaamisen taidetta, kaikki nuo katkelmat nivoutuvat yhteen täysin lonksumatta tyylilajista riippumatta. Ja tietysti myös läpi esityksen lavalla flyygelin ääressä kapellimestaroivan Tuomas Kesälän sovittajan taitojen ansiosta

TOISELLA PUOLISKOLLA musaesitysten veto vähän hyytyy, mutta pari herkkupalaa vielä saadaan. Esityksen nimikkobiisi Forever Young putoaa niin sielukkaasti, että alkuperäisesittäjä Alphaville voisi kadehtia, ja aika komeasti tältä porukalta lähtee myös Gloria Gaynor -coveri Oon voimissain.

Finaalibiisiä olisi ehkä kannattanut miettiä vielä pari kertaa, sillä Vain elämää on aika löysän kosiskeleva valinta. Esimerkiksi se Vihman medleyssä vilahtava Queenin Show Must Go On olisi ollut iskevämpi ja ”tarinaan” istuvampi.

Se tarinointi on välillä puujalkaista (kirjaimellisesti, koska irtoraajakin näyttämölle kolahtaa, muovinen tosin), ja ikääntymisen kipeyttä kuvataan varsin kliseisesti ja sovinnaisesti. Tavallisena tiistai-iltana Arenan yleisö näytti koostuvan pitkälti näyttämöllä vaappuvien roolihahmojen ikätovereista. Se hyrähteli häveliäästi Vuokko Hovatan esittämän pahasuisen diivan alatyylisyyksille ja ikirokkari Vihman pilvijorinoille.

Välillä vähän tainnutaan ja valekuollaan, mutta elvytään, ja siinä ne rajuimmat jutut sitten olivatkin. Muuten sanailussa ja toiminnassa mennään enempi kesymmällä ilmavaiva- ja eritekarkailulinjalla.

Itseäni ilahdutti monessa kohdin esityksen kekseliäs liikekieli koreografinaan Johanna Keinänen. Koska kolmella Forever Youngin kuudesta näyttelijästä on kokemusta työskentelystä kaupunginteatterin tanssiryhmä HDC:n kanssa, esityksessä nähdään vähän vähemmän kliseistä senioriliikettä. Suorastaan geriatrista aerobicia se on.