Pudota on viimeinen osa Heini Junkkaalan Kansallisteatteriin ohjaamasta dokumentaaristen esitysten trilogiasta. Ensimmäinen osa Axel – soolo miesäänelle (2018) oli monologi ihmisestä äänen ja sukupuolen välillä. Seuraava osa Homoäiti (2018) ammensi Junkkaalan omista kokemuksista ja sijoittui äitiyden ja lapsiperhearjen haasteiden keskelle.

Omapohjassa nähtävä Pudota käsittelee halua tulla äidiksi, ja pohjautuu Nelly Juulia Kärkkäisen kokemuksiin lapsettomuudesta. Esityksen teksti on syntynyt yhdessä Kärkkäisen ja tämän äidin Gitta Oksasen kanssa. Materiaalina on käytetty lisäksi video- ja äänitallenteita sekä esimerkiksi Kärkkäisen omia Facebook-päivityksiä. Lähdemateriaali on kuitenkin Junkkaalan läpimuokkaama ja esityskohtauksia on rakennettu myös improvisaation avulla. Esityksen näyttämä maailma on siis fiktiivinen.

JUNKKAALA ON harjaantunut dokumentaarisen esityksen ohjaajana, ja tarvittavan etäisyyden luominen on nytkin hioutunutta. On oikeita ihmisiä ja paikkoj,a mutta tapahtumat ovat vieraannutettu sopivan matkan päähän yleisöstä. Henkilökohtaisuus toki näkyy ja tuntuu näyttämöllä, mutta ei suinkaan epämukavana painona tai katsojan päälle vyöryvänä käsittelemättömänä traumana.

Näyttämöllä ovat henkilöhahmot Nelly ja Gitta, tytär ja äiti siis myös oikeassa elämässä. Esityksen kohtaukset rakentuvat naisten elämänvaiheiden ja kokemusten ympärille. Esiin nousevat lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden lisäksi äitien ja tyttärien suhteet, avioliitot ja erot, Nellyn isän alkoholismi sekä sukupolvien monimutkaisetkin ketjut. Merkittävänä elementtinä esityksessä on Uunisaari, jonka vuokraoikeuden Nelly perii isältään. Saari näyttäytyy Nellyn elämässä merkittävänä elementtinä, mutta myös tämän energiaa imevänä, synkempänäkin voimana.

Teksti risteilee sujuvasti dialogien ja katsojille suoraan puhuttavien monologien välissä ihastuttuvan rikkaana. Gitta lohduttaa sammuvaa sukuhaaraa surevaa Nellya: ”Olet suvun viimeinen sekoitus, paras cocktail ennen valomerkkiä.”

Sekä Kärkkäinen että Oksanen onnistuvat osasuorituksissaan. Heidän kauttaan näyttämöllä on esillä elämän koko tunnekirjo. Äidin rooli on Gitta Oksaselle vieläpä hänen ensimmäisensä teatterissa. On lähes uskomatonta, ettei Oksanen ole oikeasti näyttelijä, niin luontevasti ja vahvalla läsnäololla hän ottaa lavan haltuun. Oksasen rauhallinen olemus ja hallitusti lavalle laskeutuvat vuorosanat maadoittavat esitystä, ja toimivat kontrastina Nellylle, jonka matka esityksessä on täynnä tunnekuohuja. Oksasesta kuoriutuu myös loistava koomikko, kun hän esittää Nellyn ennustuksia povaavaa isoisoäitiä tai itseään lapsena.

KAISA RASILAN lavastus rajautuu graafisena mustaan ja valkoiseen. Näyttämön selkeälinjaisuuden rikkoo Omapohjan sivuun rakennettu, Uunisaaresta muistuttava rantakallio. Väriä näyttämökuvaan tuo Titus Torniaisen videosuunnittelu, joka piirtää taustalle Helsingin merellisen luonnon. Tehokeinoina käytetään kekseliäästi lakanoita, jotka muuntuvat koirasta vauvaksi tai videoiden heijastuspinnoiksi. Osaksi visuaalista kerrontaa asettuvat myös näyttämön ovet.

Lapsettomuutta ja Nellyn äitiydestä luopumisen prosessia käsitellään esityksessä rehellisesti ja peittelemättä. Kuinka kipeitä kuvaukset keskenmenoista ja lapsettomuushoidoista voivatkaan olla. Toivon ja toivottomuuden ristiaallokossa Pudota on toisaalta myös hurjan hauska. Junkkaalalla on erityinen kyky luoda ohjauksiinsa traagisia ja koomisia elementtejä siten, että ne ovat lavalla läsnä käsi kädessä, toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneina. Surun rinnalle on onnistuttu nivomaan paljon arkista huumoria. Raskainakin hetkinä lavalla on läsnä keveyttä, joka ei kuitenkaan vähennä esityksen tunnevoimaisuutta.