Ei, ei Kay ja Carin Pollakin kirjoittama ja Fredrik Kempen säveltämä teos heti alkuhetkistään sentään suoraan hurmioon vie, mutta katsomon avaruus, autius suorastaa hämmentää: ehkä taivaassakin on näin väljää.

Tämä pakollisista koronasurkutteluista tällä kertaa, mutta onhan se sääli ja suuri vääryys, että tällaisia esityksiä joudutaan Helsingissä vetämään ties kuinka pitään neljäsosayleisöille.

Paluu pohjoiseen

Musikaalimuodossa Suomen kantaesityksenä saava Niin kuin taivaassa (aiemmin Kay Pollakin oman elokuvaan perustuvaa tarinaa on nähty meillä musiikilla ryyditettynä puhenäytelmänä monissa maakuntateattereissa ja Svenska Teaternissa) on mukavasti skandinaavisen oloinen. Siitä pitkälti puuttuvat Broadway- tai West End -musikaalien mahtipontisuus, imelyys ja glitterointi. Toki siinä on lajityyppiin kuuluvaa pateettisuutta ja henkilögallerian kaavamaisuutta.

Päähenkilö Daniel Dareus, työuupumuksen ajamana pohjoiseen Ruotsiin kotikyläänsä rauhoittumaan palaava tähtikapellimestari, on kyllä varsin poikkeuksellinen musikaalin keskushahmo, mutta hänen ympärillään pyörivä kylän väki koostuu pitkälti musikaalien standardityypeistä. On hitaasti lämpiävän rakkausjuonteen rempseä toinen osapuoli, kyläkaupassa työskentelevä Lena,  ja on itse kauppias Arne, se pakollinen koominen touhottaja. On kyläpahis Conny ja Danielin herättämään kuoroinnostukseen vastahankaisesti suhtautuva pappi sekä tämän aitoa rakkautta vaille jäävä puoliso Inger. On myös ulkomuotonsa vuoksi kiusattu Holmfried ja totta kai se boomer-ikäpolven subrettipari, joka löytää rakkauden kypsällä iällä.

Paksu laulukirja

Tällainen kirjava joukko on tietysti hyvä pohja säveltäjälle kirjoittaa kullekin omia lauluja. Varsinkin kun he tarinassa muodostavat kylän kirkkokuoron. Fredrik Kempen säveltämässä,  30 nimetyn laulun mittavassa kattauksessa useimmat saavatkin soolonsa, mutta parhaimmillaan musiikki on joukkovoimaisena. Vaikka pahis-Connyn väkivaltaisesti kohteleman vaimon Gabriellan nimikkolaulusta (säveltäjänä Stefan Nilsson) tulikin Ruotsissa iso hitti, jonkaHelsingin versiossa sen esittää aivan veretseisauttavasti Emilia Nyman, esityksen toisen puoliskon alkuun koko ensemblen voimalla kajahtavat Me oltiin suursuksee! ja Elämä kantaa uppoavat luihin ytimiin vielä tehokkaammin.

Höglundin työparina niin Cabaret’ssa kuin Oncessa työskennellyt lavastaja Sven Haraldsson sanoo taivasmusikaalin käsiohjelmassa näkemyksellisesti, että “tiedän, että Jakob rakastaa liikkuvaa teatteria ja olen varma että hän tuo uutta energiaa näytelmään”. Sekä visualistni usko että ohjaajan rakkaus saavat Helsingin kaupunginteatterin isolla näyttämöllä tilaa täyttyä. Ja myös täyttyvät, ihan joka suhteessa. Joka solullaan, joka neliömetrillään.

Höglundin ja Haraldssonin iso oivallus on käyttää esityksen keskeisempänä visuaalsena elementtinä tuhteja, tukkimaisia putkia, jotka ovat kuitenkin sen verran kevyitä, että ne ovat koko ajan hyvin ensemblen liikuteltavissa. Niitä laskeutuu myös näyttämön katosta ja yhdessä tästä “putkistosta” muokkautuu muuten varsin pelkistetyksi jätettyyn graafiseen näyttämökuvaan milloin mitäkin ja melkein mitä vaan. Niistä saa metsän, niistä saa rakennuksia, portteja, ovia ja kirkkokuvastoa risteineen. Eikä siinä vielä kaikki, ne toimivat myös perkussiivisena rytmisoittimena.

niiden jylhä kumahtelu luo näyttämölle tarpeen mukaan niin uhkaa, intoa kuin odotuksen tunnelmaa.

Jo monesti mainituissa Höglundin huippuohjauksissa liikkuva teatteri tarkoitti koko ensemblen liikkellistä tilanhallintaa. Höglundin koreografinen ajattelu poikkeaa perinteisestä musikaalikaavasta siinä, että hän ei jysäyttele näyttämölle isoja tanssinumeroita irrallisina paloina vaan tarinankuljettajina. Niin kuin hyvissä musikaaleissa laulut vievät itse tarinaa eteenpäin, Höglundilla sitä tekee myös koreografinen liike. Jos Cabaret’ssa saatiin nähdä huiman hieno istuallaan tuoleilla tehty massakohtaus, niin nyt samanlaisessa koreografisen apuvälineistön roolissa on seurakuntasalin kalusto. Pöydät ja kuutiomaiset rahit muuntuvat kitkattomasti tanssitasoiksi.

Tiimityössä kaikki lenkit pitävät

On hieno huomata, että Höglundille voisi alkaa muovautua jo kiinteämpi produktiotiimi. Skenografi Haraldsson on siinä siis jo tärkeä osa, mutta myös näyttelijöissä on tuttuja kasvoja ohjaajan viimeaikaisista töistä.

Danielin päärooliin tekee Oncessa samassa tehtävässä loistanut Tuukka Leppänen. Hän ei harmi kyllä laulullisesti pääsee nyt niin hyvin esiin johtuen tarinan kuorojuonteesta ja laajasta henkilögalleriasta. Cabaret’ssa keskeisissä rooleissa nähdyt Anna Victoria Eriksson ja Olli Rahkonen ovat myös taas remmissä, mutta kykyihinsä nähden vähän vajaakäytöllä hekin.

Kaupunginteatterin Humisevassa harjussa viime vuonna säväyttänyt Oona Airola tekee nyt ensimmäisen musikaaliroolinsa Helsingissä. Hän pärjää mallikkaasti talossa vuosien saatossa koviksi tämän lajityypin hallitsijoiksi kypsyneiden vanhempien kettujen kuten Puntti Valtosen, Sinikka Sokan, Sanna Majurin, Antti Timosen ja kumppaneiden rinnalla.

Tokoinrannassa ei näissä hommissa ylipäätään tarvitse pelätä heikkoja lenkkejä. Rutiini isojen produktioiden toteuttamiseen on lujittanut nämä ketjut pitäviksi.

Hieno irtiotto musikaaliformaateista on  se, että Pollakin käsikirjoituksessa kehitysvammaiseksi määrittyvän kirkkokuorolaisen Toren roolissa vuorottelee Helsingissä kaksi näyttelijää. Jaakko Lehtisellä kehitysvamma on  todellisuutta, Paavo Kääräisellä ei. Näyttelijöiden kerrotaan harjoitusprosessin aikana perehtyneen toistensa työtapoihin sekä vaikuttumaan toisistaan rooleja rakentaessaan.

Hieno ratkaisu, joka varmaan vaimentaa myös tässä tapauksessa turhat kohinat representaation oikeutuksesta.

Harmi vain että näyttelijät eivät vuorottele roolissa esityksen sisällä, jotta katsoja voisi nähdä molemmat tosi toimissa. Ei vertailumielessä vaan teatterikokemusta rikastuttavana juttuna.

Niin kuin taivaassa -musikaalia katsoo ja kuulee mielikseen erityisesti siksi, että se asettuu lähemmäksi oikeasti elettävää elämää kuin lajityypin monet  todellisuuspakoiset hörhelöinnit. Pohjoinen ulottuvuus on varmasti avaintekijä, miksi ruotsalaistekoinen musikaali on niin helppo ottaa Helsingissä vastaan tuttuna juttuna. Paitsi että roolihenkilöissä on tiettyä maanläheistä tuttuutta, näyttämöllä eletään (taitavan yksinkertaisesti visualisoituna) jopa kaikki vuodenajat, mikä tuntuu mukavalta juuri nyt, kun Pohjalassa on uhkana, että niiden määrä ilmastonmuutoksen myötä uhkaa vähentyä ainakin yhdellä.