Teatteri ja Tanssi
19.11.2021 13:08 ・ Päivitetty: 19.11.2021 13:13
Teatteriarvio: Hermoparantolan jumalaiset naiset hurmaavat katsojan
Kallo Collectiven uusimman teoksen Divine Lie – Jumalainen valhe lähtökohtana on ollut Anna Kortelaisen kirja Levoton nainen – Hysterian kulttuurihistoria. Toinen historiallinen linkki liittyy esityksen nimeen, joka viittaa aikanaan äärimmäisen tunnettuun julkihysteeriseen näyttelijään Sarah Bernhardtiin ja hänestä käytettyyn määritelmään ”jumalainen valhe”.En tunne Kortelaisen kirjaa, mutta en usko, että se on välttämätöntä esityksen seuraamisen kannalta. Sieltä ovat kotoisin lähtökohdat niin tapahtumapaikkaan eli hermoparatantolaan kuin sen absurdin persoonallisiin potilaisiinkin.Hysteriahan oli runsaat sata vuotta sitten nimenomaan naisilla tavattu tauti, jonka oireiksi voitiin määritellä melkein mitä tahansa fyysisiä tai psyykkisiä toimintoja ja tiloja, jotka aiheuttivat ongelmia tai häiriöitä joko ympäristössä tai henkilössä itsessään. Usein nämä ”oireet” liittyivät seksuaalisuuteen ja olivat tavalla tai toisella naiselle sopimatonta käytöstä. Nykynäkökulmasta oireet olivat varmasti myös naisen hyvin kapean roolin aiheuttaman ahdistuksen ja masennuksen ilmenemismuotoja.
Kallo Collective, Cirko
The Divine Lie – Jumalainen valhe
Ohjaus Pirjo Yli-Maunula – Lavastus ja puvut Heidi Kesti – Musiikki Oona Kamu – Valot Sofia Palillo – Ääni Hanna Rajakangas – Esiintyjät Reetta Honkakoski, Ona Kamu, Jenni Kallo, Tuovi Rantanen, Hanna Terävä
Divine Lie on on määritelty tragikomediaksi. Minä painottaisin sanan ensimmäistä osaa, sillä suurimman osan ajasta esityksen tunnelma on eri tavoin melankolinen ja jopa epätoivoinen. Näin jopa lopun hervottomissa ja todella ”hysteerisissä” ruoka- ja juomabakkanaaleissa. Toki esityksessä on taitavaa komiikkaa, mutta surumielisellä twistillä.
Alun perin klovneriaan erikoistunut Kallo Collective on esitys esitykseltä laajentanut keinovalikoimiaan kohti fyysistä teatteria ja eri taidelajien yhteistyötä. Divine Liessa skaala on entistä laajempi.
Koreografi ja tanssija Pirjo Yli-Maunulan ohjauksessa on selvä nykytanssillinen ote, mikä näkyy niin esiintyjien liikkumisessa kuin toiminnan rytmityksessäkin. Kummassakin uskalletaan käyttää aikaa, eikä klovnerialle usein tyypillinen vauhti nouse pääosaan. Tällä en tarkoita, että esitys olisi missään mielessä hidas, mutta tapahtumissa on väljyyttä ja katsojalla aikaa nauttia esiintyjien taidoista.
Teoksen aiheen mukaisesti Divine Lien kaikki viisi esiintyjä ovat naisia ja edustavat kukin eri taidelajia. Kullakin on esityksessä myös oma solistinen tähtihetkensä.
Jenni Kallon aristokraattisen oloinen Marius riiputtaa itseään hiuksista. Hanna Terävän räiskähtelevä Bearnette flirttailee estoitta yleisön kanssa. Ona Kamun syntymässä säikähtäneen oloisen Alvadan laulu on riipaisevaa. Reetta Honkakosken Vivian repeää oikeastaan vasta lopun juhlinnan tuoksinassa samoin kuin Tuovi Rantasen entinen ylihoitaja Marta, jonka raivokas porkkanan ja kurkun pilkonta on lähes murhaavaa. Tämä naisviisikko ei todellakaan jätä katsojaa kylmäksi.
Visuaalisesti esityksessä on groteskia ja hieman kulahtanutta sadan vuoden takaista eleganssia. Heidi Kestin lavastuksessa ja puvuissa on yllätyksiä, joista osa paljastuu vasta aivan lopussa. Sofia Palillon valot tukevat kokonaisuutta. Ona Kamun luoma musiikki ja Hanna Rajakankaan äänimaailma rytmittävät esitystä ja ovat olennainen tekijä kokonaisuuden pohjimmaisessa alakuloisessa virityksessä.
Divine Lien komiikka on hienovaraista ja vaatii oivallusta. Se ei lopun riehaantumisesta huolimatta ole mikään humoristinen ilotulitus, vaan ennemminkin esitys, joka jää mieleen kaihertamaan, kuten onnistuneilla teoksilla on tapana.
Annikki Alku
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.