Tiedetään: Saksan valtakunnanjohtaja, SS:n ja Gestapon kuolemankoneen arkkitehti Heinrich Himmler vieraili Suomessa keskikesällä 1942. Hän tapasi Suomen ylinta johtoa presidentti Risto Rytistä pääministeri Jukka Rangelliin ja armeijan ylipäällikkö Mannerheimiin. Hän kävi myös tapaamassa SS-joukkoja Lapissa ja Kiestingissä, ja vietti sen jälkeen muutamia lomapäiviä Rangellin huvilalalla Luopioisissa ja lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden huvilalla Tyrvännössä.

Ei tiedetä: Himmlerin matkan todelliset motiivit jäivät hämärän peittoon. Valtiojohtomme kanssa käytyjen keskustelujen yksityiskohtaisempia sisältöjä ei julki kerrottu.

Arvellaan: Himmler oli Suomessa pyytämässä maan juutalaisväestön luovuttamista Saksaan ja piiskaamassa asevelikansaa totaalisempiin toimiin puna-armeijan lyömiseksi.

Näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kantaa jo nimessään huimasti sisältöä.

Himmler on vieras, joka yhtä aikaa pelottaa ja kiehtoo. Hänen julmuutensa kokonaiskuva ei Suomessa kesällä -42 ollut vielä näkyvissä, mutta puskaradiot tiesivät jo kertoa keskitysleirien systeemaattisesta tuhoamistoiminnasta. Ja kaiken karmean vastavoimana on suomalaista pastoraalimaisemaa ja -olotilaa huokuva foneettisestikin kaunis sana suviyö.

Tämä törmäys on Siltasen näytelmässä elementti, joka kuumottaa ja kylmii. Pedantti ja laskelmoiva Himmler hämäläisen järvimaiseman keskellä haltioitumassa suomalaisesta kesäillan hämystä, kansanrunoudesta, kanteleesta, linnuista ja metsän antimista luo näyttämöllä lujan jännitteen. Tämä perusasetus riittäisi yksinkin varttia vaille kolmetuntisen esityksen kannattimeksi, mutta kun vielä sivujuonteeksi napataan Valpon juonittelut valtakunnanjohtajan vierailumotiivien urkkimiseksi, vierailijan esikunnan jäykistely ja vainoharhaisuus kontra suomalaisten vähän alentuva höveliys sekä häivähdys romanttista vibaa, syntyy verrattoman rikasta näyttämökerrontaa.

OIKEASTI ELÄNEET ja täysin fiktiiviset henkilöhahmot lomittuvat tarinassa sujuvasti eli uskottavasti. On viisas ratkaisu, ettei näytelmään ole kirjoitettu Himmlerin vastapooliksi Suomen poliittisia johtajia, vaan hänen isäntäväkenään hyörivät maanläheisemmät tyypit.

Kuten Felix Kersten, yksi oudoimmista ja salaperäisimmistä Suomen passin omaavista henkilöistä sodanaikaisessa saksalas-suomalaisessa suhdeverkossa: virolaissyntyinen parantaja, vakooja ja diplomaatti, josta tuli Saksaan muutettuaan Himmlerin hieroja ja hoivaaja. Nykymaailmassa hän olisi ehkä hybridi fysioterapeuttia, personal traineria ja eritysavustajaa. Tai puhekielellä ilmaisten ehkä ”säätäjä”, tyyppi, joka on vähän kaikkialla mutta kukaan ei oikein tiedä, miksi ja miten.

Frenckellin näyttämöllä hän on Jarkko Tiaisen muikeasti esittämänä tarinan kertoja ja harlekiinimainen seremoniamestari.

Felix Kersten (Jarkko Tiainen) viihdyttää isäntäänsä pupuimitaatiolla.

Suviyön huuma henkilöityy Himmlerin mielessä Petäyksen huvilalle sisäköksi palkatussa Ainossa (Annuska Hannula). Tämä on rohkea nuori nainen, joka uskaltaa puhua natsijohtajalle muita suoremmin. Se herättää Himmlerin mielenkiinnon, heittää haasteen. Tapa, jolla valtakunnanjohtaja pyrkii lirkuttelemaan Ainolle ja pitämään esiin pyrkivät kansanmurha-aatokset rivien välissä, on kerrassaan mestarillista dialogia.

Muu palvelusväki näyttäytyy tarinassa kansanomaisena, vähän suomifilmimäisenä, mutta ei kliseisenä. Helsingin Seurahuoneelta matkaan otettu tarjoilija Saga (Elina Rintala) on klassinen juorukello, mutta näyttää tahtonaisen ominaisuutensa saksalaisadjutantille, kun sellainen paikka tulee.

Näin näytelmä henkii – ilman nationalistista painotusta tai paatosta – suomalaista sisumentaliteettia makoisimmillaan: voit olla mikä kolmannen valtakunnan julmuri hyvänsä, mutta meidän kesäistä elämänmenoa et, perkele, raiteilta suista!

Pienenä särönä Siltasen muuten niin ehjässä tekstissä ja ohjauksessa minua jäi hiertämään Himmlerin oppaana isänsä huvilalla toimivan luutnantti ”Nenno” Suolahden (Antti Tiensuu) ja saksalaisen sotilaspalvelijan (Arttu Soilumo) välille viritelty homoeroottinen suhde. Se tuntui paperinmakuiselta ja tarpeettomaltakin juonteelta, joskin se tuottaa varsin kauniin rantakohtauksen ja tuo näkyväksi kaikesta perillä olevan Himmlerin homovihan.

PÄÖOSAA NÄYTTELEVÄÄ Konsta Laaksoa en aiemmin ole nähnyt isoissa rooleissa kuin elokuvissa (Oma maa, Lapua 1976), mutta nyt on nimi pantu visusti mieleen teatterin puoleltakin.

Hänen Himmlerinsä on väräyttävimpiä näkemiäni roolisuorituksia pitkään aikaan. Ohjaaja Siltasen valvovan silmän alla on syntynyt kiehtova hahmo, josta puuttuvat natsikliseet ja muut julmistelumaneerit. Frenckellin näyttämöä hallitseva Himmler on älykäs, hyvätapainen ja elegantti – mikä vain lisää hänen pelottavuuttaan, kun katsoja tietää hänen persoonansa todellisen laidan. Laakson replikoinnin lempeyden ja kireyden välille viritetyt äänenpainot pitävät täydellisesti otteessaan,

Ison vaikutuksen Laakson lailla tekee myös Annuska Hannula Ainon roolissa. Hänen Ainonsa on täydellinen vastavoima Himmlerin mahtihahmolle. Nuoren naisen pidäteltyä kuohuntaa seuraa hengitystään pidättäen: koska räjähtää? Kyllä se sieltä tulee, mutta vain pieneksi harkituksi hetkeksi.

Hienoa, tiheätä näyttelijäntyötä molemmilta.

Lähihistoriaamme (lähi-määre tarkoittaa tässä tapauksessa talvisodasta nykypäiviin) käsittelevistä näytelmistä Vieras eli julmurin suviyö asettuu minun rankingissani aivan kärkipäähän. Siinä on kaikki mieliinpainuvan teatteriesityksen tärkeimmät eväät kohdallaan: se on älykäs mutta viihdyttävä, se on kompaktiksi ohjattu, mutta antaa spekulatiivisuudessaan mielikuvitukselle sijaa liitää. Tämä juuri on parhaassa spekulatiivisessa fiktiossa parasta – se ruokkii omia ”entä jos” -tyyppisiä ajatuskulkuja.