Vuonna 2020 edesmennyt Jörn Donner kirjoitti kymmenen vuotta sitten kirjan Mammutti (2013), jossa pui seikkaperäisesti omaa elämäänsä ja uraansa. Järkälemäisessä teoksessaan kulttuurin suurmies tuli kaiken muun lisäksi kertoneeksi aviottoman lapsensa Otto Gabrielssonin olleen virhe, ”erehdys”.

Tämä viimeistään traumatisoi Gabrielssonin ja tuotti lopulta pojalta myös kirjallisenvastineen Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (2020), joka on Gabrielssonin päiväkirjamainen tilitys ja ajatusmyrsky kipeästä isäsuhteestaan.

MATTILA ON LUONUT Gabrielssonin kirjan aineksista esityksen, joka on adaptaationa alkuperäisteoksen päällekirjoitust

Dramatisointi jakaa Gabrielssonin erilaiset kirjoittajan äänet kekseliäästi KOM-teatterin viisihenkiselle ensemblelle, joista kukin näyttäytyyOton jonkinlaisena arkkityyppinä. Niko Saarela on alkoholisoitunut taitelijasielu ja Miiko Toiviainen radikalisoitumisen merkkejä ilmentävä nuori kapinallinen.Ella Mettäsen Otto näyttäytyy lapsenomaisempana hahmona, kun taas Juho Milonoffin Otto pohtii isäsuhdettaan reippaasti pystypäin. Vilma Melasniemi – viides Otto – viimeistelee psykologian opintojaan Karoliinisessa instituutissa ja vetää muille kirjoitusretriittiä, jonka tavoitteena on kirjoittaa kirje omalle isälle. Joukko on vetäytynyt leirille autiolle saarelle keskelle ei mitään.

Leirillä Otto-hahmot perkaavat ristiriitaista isäsuhdettaan kerros kerrokselta. Keskustellaan, tehdään erilaisia harjoitteita ja kokeillaan psykodraamaa. Kirjoitusprosessin edetessä katsojat pääsevät kurkistamaan ohikiitäviin hetkiin, joissa isä jää aina pojaltaan askeleen päähän. Tapaaminen typistyy vartin kahveiksi hotellin aulassa. Käden puristukseen liikenee pojalle vain muutama sormi. Yksi vahvimmista kohtauksista on traagisen ja koomisen välillä liukuva joulunvietto Oton lapsuudesta, jossa poika odottaa isäänsä kylään. Joulu päättyy jälleen yhteen pettymykseen ja käteen jää vain ylijäänyt viineri.

Rikkaruoho luo provokatiivista kuvaa Jörn Donnerista välinpitämättömänä ja loputtoman itsekeskeisenä isänä. Donneria tönitään myös ivan voimalla alas yhteiskunnassamme kovin korkeaksi kohotetulta jalustaltaan. Mammutti-romaani heitetään mereen ja kirjan nimi vaihdetaan höpsömpään Papputtiin. Milonoff kehollistaa ja imitoi Donneria välillä hulvattoman osuvasti. Esiin nousee hauska ajatusleikki: ”Kumpi on pahempi, Jörn Donner läsnä olevana vai poissaolevana isänä?”

MYÖS POIKA saa näytelmässä osansa ilkikurisesta huumorista. Mammutti ei yrityksistä huolimatta suostu uppoamaan, vaan merenpohjaan vajoavaksi viskaistu järkäle kelluu koskemattomana takaisin. Etäisten isien vaikutuksia ei noin vain huuhdotakaan pois. Mutta ei kai isättömien lasten kohtalona ole vain loputon psykoanalyysi? Retriitissä Otot jättävät jäähyväisiään, mutta huhuilevat samalla isän perään tyhjyyteen, jossain kaukana Donnerin selän takana. Kuuleeko kukaan? Täyttymätön rakkaus uhkaa traagisuudessaan olla kuin tikittävä aikapommi.

Tunne hylätyksi tulemisesta on saatu toimivasti osaksi esityksen visuaalista maailmaa. Veli-Ville Sivénin valot loistavat kalseaa valoa ja Julia Jäntin lavastuksessa vihreän harmaan näyttämökuvan täyttää saarella lepäävät musertuneet rauniot. Ne leijuvat massiivisina ilmassa näyttelijöiden päiden päällä. Kontrastinen mielleyhtymä kulttuurin jättiläisen ja pienen”nobodyn” välille syntyy kuin itsestään. Mettäsen laulunumeroiden aikana maailmanlopun maiseman rinnalle luodaan sadunomaisempia kuvia.

Pala palalta jäsentyvän jäähyväiskirjeen myötä näyttäytyy näkymiä myös siihen mitä tapahtuu, kun löydät isän itsestäsi. Poikien yhteistyönä Papputtikin saa nimen lisäksi aivan uudenlaisen olomuodon.