Vähän ahtaaksi menee, sillä Linda Wallgrenin ohjaama ja Juho Gröndahlin Hannu Salaman monella tapaa maineikkaan romaanin pohjalta näytelmäksi kirjoittama Juhannustanssit on kaikki teatterin muodot kokoava vallaton ja raisu esitys. Yhtä hyvin kuin joku voi tässä ajassa katsoa sitä pätkätyöläisfiltterin läpi, se voi näyttäytyä vaikkapa 1960-lukulaisen hippimusikaalin nykykukintona tai  kesäteatteri-iloitteluna keskellä kaamossyksyä. Välillä meno on kuin tämän vuosituhannen rave-bileissä.

Tarinan kollektiivipääosassa on toki nuorten aikuisten sukupolvesta  koostuva ihmisjoukko, mutta se ei kuitenkaan edusta mitään homogeenista työntekemisen kulttuuria. Joku on vailla töitä, joku opiskelee, moni on turvallisesti kuukausipalkalla – niin oli Salaman varhaisaikuisuudessa 1960-luvun alkuvuosina ja niin on nyt.

Ja sitä Juhannustanssit kuvaa, ihmisiä elämän kesänäyttämöllä. Rakastettavimmillaan, raadollisimmillaan, aidoimmillaan. Ja TTT:ssä  isolla pensselillä värittäen.

Juho Gröndahl on kirjoittanut Salaman romaanista moneen suuntaan rönsyilevän teatterikeitoksen, jossa ei pelätä ylilyömistä eikä niin pitkälle vietyjä etäännyttämisiä, että alkuperäistarina häviää horisontin taa. Ensin mainittu tuottaa paljon riemukasta nähtävää, jälkimmäinen on välillä rasitteeksikin. Linda Wallgrenin ote ohjaajana on hyvin synkassa tekstisovituksen kanssa: pidäkkeetön on on ensimmäinen mieleen nouseva adjektiivi.

Salaman romaanin sisältö ja sen eri henkilöt ovat useimmiten  jääneet tarinan  yhden lyhyen kohtauksen, sen jumalanpilkkakohun aiheuttaneen humalaisen saarnan varjoon. Jeesuksen jengistä hävyttömiä rantakiveltä laukova muurari Hiltunen ei kuitenkaan ole romaanin kiinnostavin henkilö eikä ole sitä näyttämöversioinnissakaan, vaikka aika pitkän kaavan mukaan ja erilaisten metatasojen läpi pääsee saarnansa TTT:n katsomolle paukuttamaan. Gröndahl on kirjoittanut Hiltusen suuhun ekstrana valittuja paloja  jumalanpilkkaprosessista, mikä toimii periaatteessa hyvin.. Lisämausteeksi heitetään vielä, että  kun Hiltusen roolissa on joukon nuorin, Nätyssä vielä opiskeleva Minea Lång,  muu joukko alkaa kesken kaiken muka epäillä hänen motiivejaan ja koulutuksensa tasoa.

Kohtaus vaan livahtaa vähän pitkäksi, kun näyttelijät menevät yhdessä vaiheessa jo lakkoonkin, mutta mutkien kautta sieltä setviydytään traagiseen katarsikseen, joka on  audiovisuaalisuudessaan varsinaista tykitystä.

Ihmissuhteet ihanasti rempallaan

Salaman romaani tarjoaa rakenteellaan mahdollisuudet kaahailla näyttämöllä leveää kaistaa. Kun juonena on oikeastaan vain  juhla ja juhannusyö, ei tarinankuljetuksen logiikasta ole tarvinnut pitää niin lukua.

Juhannustanssien henkilögalleriasta piirtyy kuitenkin joukko tarkempia ihmiskuvia, joista rakentuu esitykselle aika ja perusmaailma. On stadiin kotikonnuiltaan opiskelemaan lähtenyt, elämänsä päämäärien kanssa hukassa oleva Paavo Kenttäläinen. Ovat tämän veli Pekka ja hänen vaimonsa Kirsti, jotka yrittävät pitää liittoaan kasassa oman talon perustuksilla. Ovat syrjähyppyelyjensä nostattaman itseinhon kanssa kieriskelevä vahtimestari Helmelä, oman perheonnensa vaarantanut bussikuski Lasse, maalta kaupunkiin muuttanut miehenkaipuinen Helena, musiikillisten erimielisyyksien ja muiden henkilökemioiden kanssa kamppaileva tanssiorkesteri…

Helmi-Leena Nummela esittää Juhannustanssien orkesterin solistia Railia. Taustalla kitaroi bändiliideri Veijo Saloranta (Jussi-Pekka Parviainen).

Yhteinen nimittäjä ovat siis repaleiset ihmissuhteet, ja juuri niiden lepatusta ajan tuulissa Juhannustanssit ansiokkaasti kuvaa. Eletään välitilassa, jossa sodanjälkeisen Suomen arvot ovat murroksessa. Koti, uskonto, isänmaa -kolmiyhteys ja sen pohjalta oppia jakava koululaitos ovat sellaisinaan hiipumassa. Seksuaalinen vapautuminen, nuorisoradikalismi ja tasa-arvoistava peruskoulu ovat oraalla tai seuraavan mutkan takana odottamassa.

Maagista realismia

Gröndahlin ja Wallgrenin  näkemystä Juhannustanssien maailmasta voisi luonnehtia maagiseksi realismiksi. Salaman yhteiskunnallisesti painottuneet ihmiskuvat ovat pohjalla, mutta niissä ei tämän nuoremman sukupolven teatterintekijöille ja suuren näyttämön täytteeksi ole ollut kylliksi, joten kuvaan on pitänyt tuoda enemmän väriä ja laajempia pintoja. Niinpä karnevalismin annetaan kukkia, itse juhannuksen tansseista tehdään näyttäviä kuin telkkarin tanssiskaboissa, juhannuskokko hajoaa ilmapalloina katsomoon, näyttämölle lipuu jättimäistä sorsaa, pienempiä sorsia ja muita siivekkäitä, huussi keskellä katsomoa, jonne näyttelijät pomppivat hanakasti muutenkin… you name it! Vaikka laskuhumalaan, bussiturmaan ja ankeaan juhannusaamuun päättyvätkin, nämä juhannusbileet ovat vallattomuudessaan täynnä riemua, johon katsojan on helppo lähteä mukaan.

Niin lähtee myös koko 14-henkinen näyttelijäjoukko, jonka kollektiivinen voima synnyttää vaikutelman, kuin lavalla olisi välillä vähintään tuplamäärä väkeä.

Valo-, video- ja äänisuunnittelusta vastanneet Eero Auvinen, Pyry Hyttinen, Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg eivät ole kitsastelleet tuottaessaan silmän- ja korvanruokaa katsomolle. Vaikka jossain kohdin tuntuu, että liika on liikaa, visualisointi ja äänimaailma tukevat hyvin tämän esitysrakennelman kokonaisarkkitehtuuria. Siihen mahtuu niin wauta kuin kitsiäkin.

Joonas Mikkilän maestroima musiikki toteuttaa ehkä eniten sitä sukupolviteatterin määrettä. Salorannan yhtyeen soitossa vanhojen biisien päälle on ladottu hienoja uusia kerroksia ja niiden rinnalla soi tämän päivän soundeilla tehty tuore musa. Hiltusen saarnassakin on vähän räppipoljentoa.

Kaiken kaikkiaan TTT:n Juhannustanssit on parhaimmillaan nerokas, visuaalisella irrottelullaan ja äänimaisemallaan sykähdyttävä, mutta hetkin myös hiukka rasittava, kun tekijöiden tanssijalka on karannut liian pitkään liukuun. Kylmäksi se ei varmasti jätä ketään.