Tamperelaisen, tänä vuonna kaksikymppisiään juhlivan Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin yhteistuotantona syntyneessä, Heikki Huttu-Hiltusen kurinalaisesti ohjaamassa esityksessä Beckett-klassikko näyttäytyy ajattomana ja universaalina. Juuri sellaisena kuin sen pitääkin näyttää. Kikkailemattomana ja kosiskelemattomana, pelkistettynä mutta puhuttelevana. Ja dystooppisena mutta samalla hirtehisen hilpeänä.

TEOKSEN ENGLANNINKILINEN nimi Endgame (Beckett kirjoitti näytelmänsä alun perin ranskaksi vuonna 1957) tulee shakkitermistöstä. Loppupeli on shakin kolmesta päävaiheesta se viimeisin, jossa osapuolet yrittävät vähentyneellä nappula-arsenaalillaan päästä ratkaisuun. Mieluummin mattiin kuin pattiin. Kun upseeristo on keskipelissä useimmiten vähentynyt, loppupelissä ratkaisun avaimena ovat vähempiarvoiset sotilaat eli ”moukat”.

Leikin lopun lähtötilanteessa kaikki osapuolet ovat jo käytännössä hävinneet pelin. Maaillma ympärillä on tuhoutunut, jäljellä on vain neljä ihmistä, vähäarvoisia ”moukkia” itse kukin. On sokea ja liikuntakyvytön Hamm ja hänen orjamainen palvelijansa Clov, ovat myös jalattomina elävät Hammin vanhemmat Nagg ja Nell.

Hänen läheinen työtoverinsa, moottoripyöräonnettomuudessa 27 vuotta sitten vammautunut näyttelijä Pekka Heikkinen oli ilmaissut ohjaajalle haaveensa Leikin lopun tekemistä jollakin porukalla. Viisi vuotta sitten Huttu-Hiltunen puolestaan kohtasi Suomeen pakolaisena tulleen irakilaisen näyttelijän Bakr Hasanin, joka alkoi heti puhua hänelle Beckettistä. Silloin Huttu-Hiltusella hänellä välähti, että tässäpä olisi passeli Clov Hammia näyttelevän Heikkisen pariksi.

Rinnalle löytyivät vielä Heikkisen kanssa triona Teatteri Siperian Mieslivessä työskennelleet ”alkusiperialaiset” Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen, ja vot, oli ensemble valmis.

Dream team suorastaan, vaikka jättäisi kuriositeetiksi sen, että palveltavaa pyörätuolimiestä esittää liikkumisesteinen näyttelijä ja palvelijaa näyttelee maahanmuuttaja, jotka nyky-Suomessa usein joutuvat kauas erityisosaamisalueiltaan eli huonommin palkattuihin palveluammatteihin. Ja vielä sivummaksi seikaksi sen, että sinimusta hallituksemme viuhtoo raipallaan molempia kyseessä olevia väestöryhmiä erikseen sekä vielä yhteisesti näyttelijöitä koko teatterialaa kurittavilla leikkauksillaan.

Voi sen niinkin päässään uudelleensovittaa, mutta kuten sanottu, teatteri-iltaa ei kannata hukata sinimustuuteen.

KANSALLISTEATTERIN tiivistunnelmaisessa Maalaamosalissa Leikin lopun näennäisen hierarkkiset perusarakenteet huojuvat, kun vähän tyrannimainen, mutta ei sydämestään paha Hamm ei saa Clovia joka käänteessä tanssimaan pillinsä mukaan – kirjaimellisesti, sillä isäntä kutsuu orjaansa aina vihellyspillillä. Maailmassa, josta sivilisaatiot ovat jo tuhoutuneet, on paljon tyhjää aikaa (tai paljon ja paljon – kukaanhan roolihenkilöistä ei tiedä, milloin leikki on kokonaan ohi), jota Hamm ja Clov käyttävät sanalliseen nokitteluun Siinä ottelussa tuloksena on koko lailla patti.

Ensimmäisenä matitetuksi tulevat Nell ja Nagg, nuo roskalaatikoissaan kituuttavat vanhukset, jotka ovat kahdelle muulle heikoimpia moukkia, katsoi pelilautaa tai tarvehierarkiaa sitten miten päin vain.

Marika Heiskanen näyttelevät sydämellisesti kurjimmista kurjimpia, Nelliä ja Naggia.

Bakr Hasanin syntyperä ja äidinkieli tuovat Clovin rooliin oman, luonnollisen jännitteensä. Kun hän ei Irakista aikoinaan tänne tulleena puhu ihan samanlaista suomea kuin me katsojat eikä siis samanlaista Mika Leskisen suomentamaa näyttämökieltä kuin Hamm, syntyy kielikynnyksiä (ei muureja) joiden yli päästäkseen pitää vähän ponnistella. Se tekee hyvää kaikille, katsojankin tarkkaavaisuus pysyy terävänä läpi vajaan kaksituntisen

Kansiksen näyttämöillähän Hasan on jo vanha kettu, oli mukana jo vuonna 2017 talon kiertueteatterin produktiossa Toinen koti, jossa pakolaisina meille tulleet kertoivat omia tarnoitaan.

Pekka Heikkinen taas esiintyi Kansallisteatterin näyttämöillä jo vuonna 2013, jolloin Lavaklubilla nähtiin hänen omiin kokemuksiinsa, muun muassa halvaantumiseen ja ammatista kiinni pitämiseen perustuva monologi Näillä mennään. Hänen rouheaa roolityötään katsellessa ymmärtää hyvin, miksi hän on juuri tämän roolin halunnut pitkään tehdä. Eihän häntä parempaa siihen voi löytääkään. Ei tarvi puristaa metodinäyttelemistä, eikä ohjaajan tai teatterinjohtajan pohtia reprsesentaatiokysymyksiä. Heikkinen tietää, ketä, mitä ja miten näyttelee. Ja se näkyy ja kuuluu.