Kirkkonummelalainen Masalan nuorisoteatteri heittäytyi 11 vuotta sitten valtavaan ponnistukseen tehdessään harrastajateatteirn mittaluokassa suurprokduktion nimeltä Sointula.

Satsaus kannatti, sillä produktio poiki paljon hyvää. Teatteri teki kesällä 2012 oman katsojaennätyksensä, ja Sointula sai paljon myönteistä valtakunnallista huomiota. Silloinen kulttuuriministerikin Paavo Arhinmäkikin sen näki ja sitä kaikille suositteli.

Ehkä erityisin ja nuorisoteatterilaisille merkittävin juttu oli se, että masalalaisten esitys sai kutsun esittämään näytelmäänsä alkuperäiseen Sointulaan Kanadaan. Erilaisten matka-apurahojen ja varainkeruutoimien myötä koko nuorisoteatterin iso jengi pääsi matkustamaan Kanadan länsirannikolla sijaisevalle Malcolm Islandille eli suomeksi Malkosaarelle, jonne Matti Kurikka vuonna 1901 utopiayhteiskuntansa perusti. Tuo vierailu taas poiki huomattavaa julkisuutta Kanadassa.

Masalan kesänäyttämöllä Sointula oli myös kestoltaan spektaakkeliluokkaa, noin kolmetuntinen, mutta Lappeenrannassa Aitta on puristanut sovituksen alle kahteen ja puoleen tuntiin. Väkeäkin on näyttämöllä vähemmän, 12 näyttelijää hoitaa koko urakan. Ja sitä piisaa, sillä vain yksi, keskushenkilöä Matti Kurikkaanäytteölevä Johannes Korpijaakko saa olla yhdessä roolissa, muu porukka hoitelee peräti 52 roolihahmoa.

Näillä spekseillä Lappeenrannan esityksen tempo on kiivas, viittä vaille liian kiireinen, mutta ei sittenkään. Mutta jos ei tiedä tippaakaan Kurikan persoonasta ja vaiheista, kannattaa ennen katsomista lukaista käsiohjelman elämänkaaritiivistelmä läpi, sillä muuten meno voi tuntua sekavalta, etenkin kun kerronta hyppii monesti epälineaarisena ajasta ja paikasta toiseen.

Ohjauksen railakas tahti on kuitenkin linjassa niin valitun tyylilajin kuin Kurikan kiihkeiden tosielämänvaiheiden kanssa. Aitta väistää tässäkin sovituksessa pönäkkää merkkimiesmuotokuvaa, mutta saa silti kahteen ja puoleen tuntiin mahtumaan olennaisuudet teemasta “Matti Kurikka – elämä ja teot”. Se on saavutus, sillä kuten edelle jo totesin, Matti Kurikka pelasi paksulla pakalla: yritti ja erehtyi paljon, naatui ja nousi taas.

SOINTULA-NÄYTELMÄ on hybridi brechtiläistä ironiaa ja supisuomalaista kansankomediaa maustettuna hyppysellisellä dokumentaarisuutta . Se on enimmäkseen hulvaton, mutta ei älytön: ihanteidensä riivaama päähenkilö ei näyttäydy umpikahelina vaan umpierilaisena. Toisaalta eivät esityksen useimmat muutakaan henkilöt tuiki tavallisia ole.

Inkerinmaan Tuuterissa vuonna 1865 syntynyt iki-idealisti sai jo 19-vuotiaana arvovaltaiset Suomalaisen Teatterin portinvartijat hänen esikoisnäytelmälleen Viimeinen ponnistus, jonka nimi ei ollut enne. Se oli vasta alku taiteellis-journalistis-poliittis-utopistiselle uralle, josta ei käänteitäö puuttunut.

Tämän lehden edeltäjän päätoimittajanakin Kurikka ehti toimia muutaman vuoden, mutta sai lähteä hänen noustuaan vastustamaan “helmikuun manifestia” vastaan kerättyä suurta kansalaisadressia. Tyypillistä Kurikkaa: aina eri puolella, silloinkin, kun koko muu kansa on yhtä.

Esitys antaa koko ensi puoliskon aikaa Kurikan seikkailuille 1900-luvun taitteen teatterin, lehdistön ja yhteiskunnallisten virtausten maailmoissa, ennen kuin päästään hänen utopiayhtesöihinsä ja nimenomaisesti Sointulaan. Ajan ollen varsin erikoista sukupuolimoraalia ja perhekäsityksiä noudattaneen Kurikan avioliitotkin tulevat käsitellyksi kaiken aattellisuuden myrskyjen keskellä. Näytelmän raisuimpia tosielämän hahmoja on äveriäs porvarisrouva Albina Palmqvist, jonka sanotaan olleen paitsi Aleksis Kiven muusa ja rakastettu, myös Kurikan ensimmäisen puolison Annan suojelija ja sitä kautta myös mesenaatti rahoittaessaan Kurikan hanketta ostaa Viipurin Sanomat temmellyskentäkseen. Se journalistinen temmellys vei lehden kuudessa vuodessa konkurssiin, Palmqvistilta omaisuuden ja Kurikankin tietysti puille paljaille. Niinpä tämä palasi 1990-luvun puolivälissä Helsinkiin hiljan perustettuun Työmieheen ensin apu- ja sitten päätoimittajaksi.

Leena Nuora on raisu Albina Palmqvistin roolissa.

Näytelmällä oli Masalassa paikalliskytkentää Kurikan vaiheisiin, ja niin on Lappeentannassakin. Kun Kirkkonummen versiossa henkilögalleriassa oli mukana sikäläinen perhe, joka lähti mukaan utopiayhteisöön, niin Lappeenrannassa nähdään Lappeen pitäjästä Kurikkaa seuraamaan lähtevä Hyvösen perhe.

NOIN KYMMENEN vuoden sisällä olen nähnyt Johannes Korpijaakon esittävän kahdesti Aleksin Kiveä (sekä monologissa että elämäkertadraamassa) ja kerran Bertolt Brechtiä. Nyt sitten törmään Lappeenrannassa samaan näyttelijään Sointulassa, jossa on niin brechtiläistä kuin stenvallilaista vibaa ja A. Kivi myös roolihenkilönä. Voisi sanoa, että kiva sattuma, mutta tuskin se sitä on ollut. Korpijaakko yksinkertaisesti vain istuu hyviin näihin viistosta vinkkelistä valotettujen eritysmiesten draamallisiin muotokuviin. Olen nähnyt hänet myös Linnan/Smedsin Tuntemattoman Lehtona kuin KUT:ssa farssissa. Tyylillisesti siis taipuisa näyttelijä on omiaan Kurikaksi.

Notkeita roolisuorituksia Sointulan valtavassa henkilökirjossa välähtelee läpi esityksen. Eppu Pastinen on mieleenjäävä sekä Kurikan “aseenkantaja” “A. B. Mäkelänä että sosialistien puhdasoppisempaa laitaa edustavana Eetu Salinina.

Leena Nuora on kerrassaan mainio Albina Palmqvist. Nykyisin Lappeenrannassa näytteleva Q-teatterin peruskivi Hannu Kivioja taas tekee muikeaa roolipujottelua Aleksis Kiven kamppeistä Hyvösen työläisperheen Jalmariksi.

KATSOIN SOINTULAN Lappeenrannassa talvisena lauantai-iltana, jolloin kiivain pikkujoulukausi oli juuri alkanut. Aitan näytelmästä ei taida oikein olla sen lajin viihteeksi, joten katsomo oli autiohko, väkeä penkeissä istui niukasti enemmän kuin Sointulassa on roolihenkilöitä.

Sääli. Vauhdikas esitys vauhdikkaasta historiallisesta vaikuttajapersoonasta ansaitsisi isomman yleisön. Siis hopi hopi, viimeinen Sointula-esitys jatkaa Lappeenrannan teatterin ohjelmistossa läpi kevään.