Olen jyrkästi sitä mieltä, että sanat ”rolli”, ”kuiskuttaja” ja ”dekoratsiooni” ansaitsisivat yhä paikan suomalaisessa teatterisanastossa. Ihan jo siksi, että ne rikastuttavat vuonna 2025 esitettävää näytelmää suomalaisen teatterihistorian merkkihetkistä. Tai hetkestä, sillä käytännössä Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset on yhden päivän näytelmä kertoessaan vuoden 1902 huhtikuun 9. päivän tapahtumista Kansallisteatterin kulisseissa. Ensi viikolla tulee siis kuluneeksi 123 vuotta siitä, kun Kansallisteatterin rakennus Rautatientorin varrella avattiin yleisölle.

Suutelan ja Puumalaisen näytelmä tulee sikäli vähän jälkijunassa, että se olisi sopinut ensi-iltaan enemmän kuin hyvin siinä kohtaa, kun Kansallisteatteri kolme vuotta sitten julkaisi 150-vuotisjuhlintansa lomassa uuden historiikin Päänäyttämöllä. Tuo Kai Häggmanin kirjoittama oivallinen teos vilisee samoja henkilöitä, joita nyt nähdään näyttämöllä lähtien tietysti Suomalaisen teatterin ja siitä jatkojalostetun Suomen Kansallisteatterin perustajahahmoista Kaarlo ja Emilie Bergbomista.

Historiallisesti tässä ei mennä tippaakaan harhaan, sillä Emilien nimi kuuluu Kansallisteatterin syntyvaiheita käsiteltäessä ehdottomasti Kaarlon rinnalle (ja siksi teatterin yleisölämpiöstä löytyvät tänäkin päivänä molempien rintakuvat tasa-arvoisesti vieretysten). Jäin kuitenkin kaipaamaan näytelmältä kaivautumista syvemmälle Kaarlon henkilöhistoriaan, esimerkiksi juuri merkitykseen kirjailijoiden mesenaattina ja uuden kotimaisen draaman näyttämöllepääsyn mahdollistajana. (Esityksen käsiohjelmasta löytyy kyllä johtaviin teatterihistorioitsijoihimme kuuluvan Pentti Paavolaisen hyvä artikkeli Kaarlo Bergbomin vaiheista.) Suomalaisen teatterin avajaisnäytelmänä vuonna 1872 nähtyyn Leaan viitataan Suutelan ja Puumalaisen näytelmän eri vaiheissa sekä vakavissaan että etenkin pienellä silmänpilkkeellä ties kuinka monta kertaa, mutta sen kirjoittajaa, Kaarlo Bergbomin suojattia Aleksis Kiveä ei juuri kertaakaan. Siitä, että Lean roolista tuli nimenomaan Ida Aalbergin tavaramerkki ja merkkitavara, pitää kyllä huolen tämä henkilö itse, joka myös on yksi Bergbom-draaman vahvoista naisista.

Lumoava Ida Aalberg (Maria Kuusiluoma) on Kaarlo Bergbomin teatterin (Juha Varis) ykköstähti ja selkeään artikulaatioon panostavan näyttelijä Kaarola Avellanin (Paula Siimes) pahin kilpakumppani.

”Koottujen kärsimysten” neljäs voimanainen on Aalbergin aikalainen ja teatterielämämme ykkösdiivan tittelistä tämän kanssa rajusti kilpaillut Kaarola Avellan. Näiden erilaisin teatterikäsityksin ja draamaelein operoivien mahtinäyttelijättärien verbaaliset yhteenotot ovat verrattomia, ja antavat katetta esityksen harkitun vanhahtavalle epiteetille ”huwi-näytelmä”.

SITÄ HUWIA Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset tarjoaa koko ensipuoliskollaan ja pätkittäin toisellakin. Se on historiallisesti taustoitettua komediaa, joka ammentaa niin menneiden aikojen teatterikielestä, tekemisen tavoista kuin teatteripolitiikastakin. Erityisen hilpeää komiikkaa syntyy esimerkiksi Kansallisteatterin vuoden 1902 avajaisnäytelmänä nähdyn Pohjolan häiden harjoituksista, jossa kalevalaiskuoseihin ja -karvoihin sonnustautuneet näyttelijäukot sekä herkät näyttelijätär”impyet” tavoittelevat näyttämöpaatoksen korkeinta astetta. Vallan riemukas kohtaus on myös Kansallisteatterin ensemblen yritys hurmata teatteriin ennen avajaisjuhlaa tarkastuskäynnille pelmahtava painoylihallituksen tarkastaja. Uhkana kun on koko juhlanäytöksen peruminen, koska J. H. Erkon Pohjolan häät ei ole vielä läpäissyt ennakkosensuuria.

Teatteriestetiikkaa 123 vuoden takaa. J. H. Erkon Pohjolan häitä rekonstruoimassa Esa-Matti Long, Petri Liski, Timo Tuominen, Harri Nousiainen ja Linnea Leino, Taustalla vasemmalla esityksen muusikko Joakim Berghäll.

Toisella puoliskolla huwinäytelmästä putoaa ehkä yhden tupla-veen verran iloa pois, kun se rupeaa manifestoimaan. Totta kai kantaaottaminen ja piikittely nykyhallinnon harjoittaman ”kulttuuripolitiikan” suuntaan on tervetullutta, ja tällaisessa teatterihistoriasta ammentavassa näytelmässä välttämätöntäkin, mutta nyt sitä tyrkytetään hiukka liikaa ja alleviivaten.

Esityksen jykevimpiin kuuluvassa kohtauksessa Emilie rinnallaan muut näytelmän vahvat naishahmot esittää väkevän monologin, joka määrittelee teatterin tehtävää yhteiskunnallisena voimatekijänä ja naisten roolia silloisessa yhteiskunnassa. Hyvä puhe! Olisi syytä pistää sähköpostijakeluun vaikka kaikille kansanedustajillemme. Ja olisi mielestäni riittänyt yksinkin näytelmän näkyviin kirjoitetuksi piiloviestiksi

Kun samaa manifestaatiota sujautellaan loppupuolen kohtauksissa vielä sinne tänne riveille ja niiden väliin, uhkaa huvinäytelmä vakavoitua jäykäksi, saarnaavaksi. Lopussa kuullaan vielä painoylihallituksen johtajan pitkä profetia siitä, mikä on teatterin ja kaiken kulttuurin kohtalo siinä maailmanhstorian vaiheessa, kun pohdittavana ovat ihmiskunnan kannalta ”oikeasti” tärkeät asiat. Esityksen ihan viimeinen repliikki – ”Loppuuko teatteri?” – juuri siihen kohtaan, kun lupa uuden kansallisen teatterin avajaisesitykselle on saatu, on jo miltei kaikkien alleviivausten äiti; ehkä ironiseksi tarkoitettu, mutta yhtä kaikki tarpeeton.

TUON LOPPUREPLIIKIN esittää nuori Amanda, näytelmän kuvitteellisin henkilö, joka on ikään kuin synteesi niistä nuorista naisista, jotka tuohon aikaan pyrkivät näyttelijäntöihin tullakseen yhtä palvotuiksi kuin suuri Aalberg. Amandaa esittää monista elokuva- ja tv-töistään tuttu Linnea Leino, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Hänenlaistensa puolesta voikin kantaa huolta teatterin huomisesta.

Toista kertaa Kansallisteatterissa nyt ohjaavalla Tiina Puumalaisella on ollut käytettävissä oivallinen roolitus, paljon pitkän linjan kansislaisia historiallisina vaan ei patsastelevina henkilöhahmoina. Roolityöt näyttävät kautta linjan tuskattomasti syntyneiltä, siltä, kuin ohjaaja olisi tehnyt töitä näiden samojen näyttelijöiden kanssa jo iät ajat.

Kansallisteatterin toinen ”peruskivi”, Emilie Bergbom, on saanut Sari Puumalaisesta arvoisensa tulkitsijan. Tämä ottaa näyttämötilan suvereenisti haltuun jokseenkin aina, kun sinne astuu. Saman toki tekee Ida Aalbergia esittävä Maria Kuusiluoma, mutta siinä roolissa se on perusvaatimus, ei mahdollisuus.

Juha Varis esittää hellyyttävästi Kaarlo Bergbomin miehenä, joka tietää mitä tekee silloinkin kun ei tiedä. Hänen takiaan saa jännittää (vaikka historiallisen faktan tietäisikin), irtoaako sensoreilta se esityslupa.

Carl-Kristian Rundman on Kaarlon apulaisregissöörin, kirjailija Jalmari Finnen roolissa esityksen eräänlainen komediallinen seremoniamestari, joka pitää tunnelmaa leppoisana kireissäkin tilanteissa. Paula Siimeksen esittämä Kaarola Avellan tekee samoin, mutta korskeammalla itsetunnolla.

Tiina Puumalainen on jo pitkään muodostanut näyttämötöissään kiinteän tutkaparin puolisonsa Teppo Järvisen kanssa, joka vastaa Bergbom-esityksenkin lavastuksesta. Nyt lavastaja on päässyt ihan luvan kanssa leikittelemään pahvikulisseilla, joita hilataan ylös alas aika tiuhaan. Komeimmillaan näyttämö on kuitenkin portaikkokohtauksessa, jossa viisi porraselementtiä liittyvät yhteen, muun muassa teatterikatsomoksi. Myös Onni Tarjanteen piirtämän teatteritalon pohjapaalutusurakka tulee rekonstruoiduksi näyttävästi

Näyttämökuvaa rikastuttavat myös Kalle Ropposen valaistusratkaisut. Niissä hyödynnetään sekä retrohengessä vanhanaikaisia lamppurivistöjä että led-kirkkautta ja modernia tietokoneajan valo-ohjausta.

Hienolta näyttää myös Järvisen loppuun loihtima nopearytminen kuvakavalkadi, joka sinkoaa eteemme historiallisia otoksia sieltä Ida Aalbergin päivistä Tauno Palon, Ella Erosen ja kumppaneiden kautta tälle vuosituhannelle, nyt nähtyyn esitykseen saakka. Siihen kun esitys päättyisikin. Mutta kun tulee vielä se ”loppuuko…”