Hulluuden siunaus

Rummukaisen veljekset Ana (Niko Pohja), Vilippus (Leevi Paalanen) ja Elmeri (Kalle Bister) matkustavat pitkin pohjoissavolaisia maanteitä. Tamma Liinu (Marjo Minkkinen) vetää rattaita. Elmeri on Anan ja Vilippuksen mielestä hullu. Hän ei ollut syntyessäänkään parkunut niin kuin asiaan kuuluu, vaan ”katsellut ympärilleen äännähtämättä ikään kuin olisi päivitellyt, että kah, paikkaanpa minun piti joutua”. Kun veljesten isä kuoli vankilassa, niin suru ehkä teki nuorimmasta veljestä entistäkin hiljaisemman. Vanhemmat ja rehvakkaammat veljet päättivät, että on aika viedä hullu pikkuveli hulluinhuonelle, pois järjellisten joukosta.

Monia kehitysvammaisia yhdistää kokemus siitä, että järjellisiksi itsensä katsovien ihmisten piiri todistaa järjellisyyttään heitä ulos sulkemalla. La Stradan Aapeli-tulkintaa katsoessa kävi mielessä, että nyt järjen järjellisyyden todistuskappaleiksi tuomitut pääsevät ääneen perustavanlaatuisen tärkeissä järjen kysymyksissä.

La Stradan väki käyttää vahvaa ääntään harkitusti. Herkän, sielukkaan Kalle Bisterin valinta Elmerin rooliin on erinomainen ratkaisu. Hiljainen vetäytyvyys puhkeaa hänessä komeaksi päättäväisyydeksi sydäntä kutittavan kauniisti. Sovittaja Jussi Tuominen parantaa asiaa korostamalla Aapelin tekstissä pilkahtavaa rakastumisteemaa. Matkan varrella kohdattu ihana piika Ruusu (Mari Heinilä) toimii käänteisenä prinsessa Ruususena. Vetäytyvissä aatoksissa uinuva mies herää tahtonsa ilmaisijaksi ja olemistapansa puolustajaksi Ruusun eroottisesta kosketuksesta.

Kirouksen järki

Näyttelijöiden ja aiheen läheisyyttä ei kannata korostaa liikaa. La Stradan Siunattu hulluus olisi suurta teatteria, vaikka näyttelijät eivät olisi kehitysvammaisia. La Stradan taiteessa kymmenen vuoden aikana vakiintuneet elementit, näyttelijöiden luja läsnäolo ja Panulan musiikkisuvun voima, ovat paikallaan. Matkan varrella on tullut mukaan uusia tekijöitä. Samalla tuttu vahva tyyli on saanut uusia sävyjä. Savon Sanomien pakinoitsijanimimerkkinä tunnetun Aapelin, eli Simo Puupposen (1915-1967) ensimmäisestä romaanista (1948) tehdään henkevästi juuriin menevä tulkinta.

Aapelin romaanissa on aistittavissa häivähdyksiä kolmen veljeksen kansansaduista sekä seitsemän veljeksen Aleksis Kivestä. Romaanin La Strada –tulkinnassa puolestaan on aistittavissa häivähdyksiä esimerkiksi Hugo Simbergin ja Quentin Tarantinon estetiikasta. Kivijalkaakaan ei unohdeta. Ana Rummukainen ikään kuin kutsuu vierelleen muistumia Jussi Jukolan vakiotulkinnoista. Niko Pohjan rauhallisen joviaali sumeilemattomuus tuntuu niiden rinnalla mahtavalta.

Työhevonen oli vuonna 1948 monille Savon Sanomien pakinoiden lukijoille henkilökohtaisesti tuttu ja rakas olento. Aapelin romaanissa tamma puhkeaa puhumaan vasta aivan lopussa, mutta vuoden 2019 esityksessä Liinu toimii kertojan tehtävissä koko ajan. Jorma Panulan musiikki antaa ilmeitä hevoselle ja hevoskyydille. Se muistuttaa kansanmusiikkiperinteitä sovittaen, että menneisyyden esiintymisen rytmien lajityyppeinä ovat nyt humoreski ja pikareski.

Siunattu hulluus oli reilut 70 vuotta sitten ajankohtainen karmean veijarimaisella, ja Aapelin suhteen itseironisella tavalla. Modernin järjen siihen mennessä suurin riemuvoitto, toinen maailmansota, oli loppunut kolme vuotta aikaisemmin. Aapeli oli osallistunut siihen TK-propagandistina. Sodan päätyttyä hän kirjoitti maalaisliiton lehteen pakinoita, joissa suomi siunaamattomia hulluja ja sulki heitä yhteiskunnan ulkopuolelle. Saattaa olla, että Siunattua hulluutta kirjoittaessaan Aapeli järkiintyi, tai tarkemmin sanoen tuli hulluksi.

On selvää, että Siunattu hulluus on 2010-luvulla ajankohtaisempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Järjellisiksi julistautuvat ihmiset ovat aloittaneet taas järjettömiksi leimaamiensa ulossuljennan massamitassa ja karkeita häpäisyn keinoja käyttäen. On suurenmoista, että La Strada on tehnyt aiheesta asiallisen, ilmiön juuren esiin kaivavan, ketään tai mitään syyllistämättömän, hyviä nauruja ja hyvää mieltä antavan näyttämöteoksen.