Teatteri ja Tanssi
8.2.2024 13:54 ・ Päivitetty: 8.2.2024 13:54
Teatteriarvio: Kolmella aikatasolla liikkuva brittidraama tutkii ankaran kauniisti trauman ylisukupolvisuutta
Espoon teatterissa nähtävä Erään itsemurhan anatomia kertoo kolmen naisen – äidin, tyttären ja tyttärentyttären – tarinat.
Alice Birch on menestynyt brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja. Hänet tunnetaan muun muassa televisiosarjoista Normal People ja Dead Ringers sekä näytelmistään [blank] (2019) ja Revolt. She Said. Revolt Again (2016). Erään itsemurhan anatomia (engl. Anatomy of a Suicide) palkittiin Susan Smith Blackburn -palkinnolla vuonna 2018. Näytelmä käsittelee nimensä mukaisesti itsemurhaa ja sen ylisukupolvista vaikutusta sekä äidin ja tyttären sidettä. Kun äiti ylittää itsemurhan kynnyksen, kuinka helppo tyttären on seurata perässä?
Erään itsemurhan anatomia kulkee kolmella aikatasolla: Carol (Terhi Suorlahti) elää perhe-elämää 1970-luvulla, Carolin tytär Anna (Roosa Söderholm) 2000-luvulla ja Annan tytär Bonnie (Senna Vodzogbe) 2030-luvulla. Kaikkien elämä tuntuu ajautuneen traagisiin pisteisiin. Carol on syvästi itsetuhoinen, Anna pakenee todellisuutta huumeisiin ja Bonnie taas pyrkii ratkaisemaan sukupolvista kierrettä ja ihmissuhteitaan viileän kliinisillä ratkaisuilla.
Espoon teatteri, Revontulihalli
Alice Birch: Erään itsemurhan anatomia
Ohjaus Davide Giovanzana ja Sanna Silvennoinen – Suomennos – Reita Lounatvuori – Sovitus Mimmi Ahonen ja Sara Koiranen – Valosuunnittelu Juho Rahijärvi – Lavastus- ja pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen – Sävellys ja äänisuunnittelu Viljami Lehtonen, Maija Ruuskanen – Nukketaiteilija Elina Sarno – Näyttelijät Samuli Nordberg, Eero Ojala, Pauliina Palo, Riina Tikkanen, Terhi Suorlahti, Roosa Söderholm, Senna Vodzogbe
Tarinaa ei kuljeteta perinteisellä tavalla, vaan sen sijaan se palastellaan ja kiedotaan yhteen siten, että tapahtumat tapahtuvat näyttämöllä kaikki samanaikaisesti. Ne keskustelevat keskenään mutta niillä ei ole kuitenkaan missään vaiheessa täysin suoraa kontaktia toisiinsa. Usein eri asiayhteyksien ja kohtauksien yksittäiset sanat muodostavat yhdessä uusia merkityksiä.
ESITYKSEN OHJAAJAT Sanna Silvennoinen ja Davide Giovanzana ovat rakentaneet Espoon Teatterin Revontulihallin näyttämölle eheän kokonaisuuden, joka onnistuu välittämään Birchin tekstin samanaikaisen raskauden ja keveyden. Tosin rytmillisesti – ainakin vielä ensi-illassa – esitys tuntui paikoin hakevan yhä lopullista tahtiaan.
Esitys on toteutettu yhteistyönä Espoon teatterin, nykysirkusryhmä Circo Aereon sekä naamioihin ja fyysiseen teatteriin keskittyvän Teatteri Metamorfoosin kanssa. Giovanzana on yksi Metamorfoosin perustajista, Silvennoinen vaikuttaa Circo Aereossa.
Fyysisyys, naamiot ja akrobatia ovat kokonaisuudessa mukana valikoidun hienosyisesti, ilman vaivaannuttavaa kikkailun tuntua. Carolin sairaalassa saamat sähköshokit ovat toteutettu vaikuttavasti ilma-akrobatian avulla. Ilmassa leijuvasta kehosta muotoutuu kiinnostavalla tavalla myös skenografinen elementti. Nukketeatteritaiteilija Riina Tikkasen työskentely puhaltaa kohtauksiin ilmavuutta, etenkin Tikkasen lapsinuket tuntuvat häkellyttävänkin aidoilta.
BIRCHIN NÄYTELMÄN aihepiiri sekä katkelmallinen teksti tuo mieleen toisen brittiläisen näytelmäkirjailijan, Sarah Kanen (1971-1999) tuotannon, varsinkin tyylillisesti hyvin samalla tapaa fragmentaarisen Craven ja romahtanutta mielenterveyttä kuvaavan 4.48 psychosis -näytelmän.
Useissa pienemmissä sivurooleissa nähdään Samuli Nordberg, Eero Ojala ja Pauliina Palo. Kolmikon suoritukset ilmentävät läheisten avuttomuutta ja hämmenystä. On paljon ohi puhumista, kohtaamattomuutta, yrityksiä ymmärtää. Kaiken ympärillä leijuu teatterisavun lailla tieto vääjäämättömästä.
Esityksen vaikuttavimman roolisuorituksen tekee kuitenkin Terhi Suorlahti masentuneena Carolina, joka on koko tarinan selkäranka ja liikkeelle laittava voima. Suorlahden työskentely on samaan aikaan herkän pehmeää mutta raastavaa tavalla, joka ilmentää kuristavasti sairastuneeseen mieleensä kadonnutta. Suorlahden Carol tuntuu läsnä ollessaankin olevan koko ajan jossain muualla, saavuttamattomissa.
Mirkka Nyrhisen lavastussuunnittelu raamittaa huokoista sovitusta taulumaiseen kokonaisuuteen, joka peilaa monia aikatasoja hyvin konkreettisesti: kohtaukset asettuvat pakottomasti kolmelle eri tasolle/portaalle. Näyttelijöiden tarpeisto on sijoitettu backstagemaisesti näyttämön reunoille. Katosta tippuva vesi tuo mieleen kyyneleet.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.