On kuuma. Hiestä märkä pariskunta – Liisa ja Kristian – katsovat raukeana uutisia makuuhuoneessaan. Ulkona Helsinki käristyy helleaallon kourissa. Kovin arkiselta tuntuva päivä saa absurdeja kierroksia, kun Kristianille (Juho Milonoff) paljastuu, että Liisa (Vilma Melasniemi) on lukinnut makuuhuoneen oven ja näin ”kidnapannut” hänet. Liisa haluaa jutella ja saada tietää totuuden.

Toisaalla verestä märkä nuori Kati (Ella Mettänen) pyrkii vanhan tuttavansa Samin (Paavo Kääriäinen) luokse. Katin sylissään kantama kuollut lintu sekä muisto menneisyydestä kuitenkin säikäyttävät Samin. Miksi lintu on kuollut ja onko tapahtunut vielä jotain vakavampaa?

Ihmisten arjen ja kohtaamisten kanssa esityksessä limittyy hallitsemattomalta vaikuttava ilmastokatastrofi, joka virtaa tapahtumien synkkänä ja painostavana pohjavirtauksena. Tomi Suovankosken valosuunnittelu, Maria Sirénin puvustus sekä Leila Mäkysen maskeeraussuunnittelu luovat osaltaan hienosti piinaavan helteen ja hiostavuuden. On hien tahraamia vaatteita ja märkiä hiuksia, kuumuudesta kiiltelevää ihoa. Paahteen voi aistia katsomoon, vaikka istumme hyvin ilmastoidussa teatterisalissa.

Jani Rapo käyttää äänisuunnittelussaan tehokkaasti Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konserttosarjan Kesä-osaa, joka tihentää draaman käänteitä elokuvallisiksi.

Janne Vasaman lavastussuunnittelu pelaa näkökulman vaihdoksilla hyvin konkreettisesti. Kom-teatterin pyörönäyttämölle nousee parikerroksinen taloa muistuttava monoliitti, jota näyttelijät itse pyörittävät. Näin Riikka Oksasen ohjaamassa esityksessä näyttämökuva on kiinnostavalla tavalla jatkuvassa liikkeessä, kun näyttelijät kulkevat akselinsa ympäri pyörivässä rakennelmassa niin sivu- kuin korkeussuunnassakin.

Putoavat linnut on Oksasen jo kolmas ohjaustyö Kom-teatteriin. Florian Zellerin avioerodraama Poika nähtiin koronakeväänä 2020 ja riemukas kirjailijafilosofin henkilökuva Lou Salomé vuonna 2021.

OKSASEN OHJAUKSESSA nähdään nyt toisiinsa nähden yllättävänkin varioivaa näyttelijäntyötä. Milonoffin salaileva Kristian on nauruja hakevampi, kun taas musikaalirooleistaan tunnettu Kääriäinen on alkoholisoituneena Samina eläytyvän tunnepitoinen. Mettäsen esittämä Kati on intensiivisyydessään paikoin jopa pelon ilmapiiriä luova. Vilma Melasniemi on katseenvangitseva vakaana mutta vimmaisesti totuutta etsivänä Liisana.

Monia temaattisia linjoja risteyttävä Putoavat linnut näyttäytyy kokonaisuutena tutkielmana luottamuksesta. Yksi ei luota mieheensä, toinen tuntuu menettäneen perusluottamuksensa aivan kaikkeen, kolmas taas on alkoholin myötä menettänyt uskonsa itsensä lisäksi myös omaan äitiinsä (Matleena Kuusniemi). Herää kysymys mihin täällä voi enää luottaa, jos subjektiivinen kokemus rinnastetaan alati vahvemmin objektiiviseen totuuteen?

Jotain häiritsevällä tavalla tunnistettavaa esityksessä kyllä on. Putoavat linnut luo vahvan vääjäämättömyyden tunteen, mikä onkin sen vaikuttavinta antia. Viimeisen kohtauksen viimeiseen kuvaan kiteytyy ajastamme jotain sellaista, joka nostaa hien otsalle lopulta myös katsomossa.