Juice Leskinen lauloi 1980-luvulla kappaleessaan Ollaan ihmisiksi näin:

”Ne hirnuu mulle, ne haukkuu mua, ne vetäytyy reviiriin./ Ne on jalompia kuin minä, ne kuuluu leijoniin.”

Biisin viesti on, että kovin pieni on tavallinen mato matkamies maan systeemin rattaissa. Yhteiskuntakone on säälimätön peli.

HOTAKAISEN edellisessä proosateoksessa Opetuslapsi saattoi lukea vähän samoja dystooppisia viboja yhteiskunnan rappiosta ja piittaamattomuudesta jäseniään kohtaan. Proosamuodossa Hotakaisen visiot tuntuivat armottomammilta, vaikka romaanissa oli myös hykerryttävät, Hotakaisen virtuoosimaisesta virkkeenrakennuksesta nousevat puolensa.

Ihmisiksi-näytelmä on romaania enemmän komedia, ja perustellusta syystä, eli kuten Hotakainen käsiohjelmalehtisessä lakonisesti toteaa: ”Tyylilajiksi valitsin komedian, koska tilanne on traaginen.”

Siis mikä tilanne? Esityksen alussa pitää vähän skarpata, että sen saa haltuun. Keitä esityksen päähenkilöt, Matti ja Liisa oikein ovat? Ulkoavaruudesta tulleita humanoidejako? Vai todellisuudentajunsa, ehkä päihdekierteen seurauksena, kadottaneita syrjäytyneitä.

Kyllä he ihan ihmisen kaltaisia periaatteessa ovat, mutta olioiksi heitä kutsutaan. He ovat b-ihmisiä, epäkansalaisia, jotka ovat asuneet ikänsä Jätemäellä, joka ei siis ole mikään halventava allegoria jakomäille, runosmäille, keltinmäille tai muille a-kansalaisten kavahtamille lähiöille. Se on paikka, jonne oliot, yhteiskuntakelpoisten roskaväeksi luokittelema ”aines”, on reservoitu.

Nyt Matti ja Liisa ovat tulleet ”taivaan portille” eli pyrkimään mielikuviensa eldoradoon, Yhteiskunnan jäseniksi. Portinvartijana on kuitenkin tiukka virkailija, joka panee heidät kovaan kokeeseen. Ihmeen kaupalla kaksikko kuitenkin läpäisee sen, ja heidän utopiansa toteutuu. Niin he pääsevät vanhustensairaalaan lähihoitajiksi, ainoaan ammattiin, johon heillä katsotaan olevan kykyjä. Siis vaihtamaan petivaatteita ja vaippoja, nostelemaan ja pesemään vanhuksia. Tässä kohtaa niin utopia kuin lystopiakin alkavat kääntyä puhtaasti dystopian puolelle.

Eeva Hakulinen esittää Yhteiskunnan kovaluontoista portinvartijaa.

Hotakainen kertoo saatesanoissaan myös, että hänen kirjoitustyönsä lähtökohtiin kuului kysymys, millaista on olla mitätön. Siihen hän vastaa näytelmässä selkeästi ja terävästi.

Kirjailija ei syyttä ole valinnut päähenkilöidensä nimiksi Mattia ja Liisaa. Ihmisiksi on eräänlainen inhorealistinen scifi-modernisaatio Juhani Ahon Rautatiestä. Molempien teosten Matille ja Liisalle aukeaa maailmasta ihan uusi näkymä, niin sanottu kehittynyt yhteiskunta. Lopputulemat vaan ovat perin erilaiset.

Kirjallisena referenssinä Hotakaisen näytelmälle voisi ajatella myös Aldous Huxleyn klassikkodystopiaa Uljas uusi maailma. Molemmissahan ihmiset halutaan nähdä enemmän tuotantovälineiksi alistettuina kuin ajattelevina ja tuntevina yksilöinä.

PAINETTUA SANAA Hotakaiselta on julkaistu jo noin kolmenkymmenen teoksen verran, mutta suoraan teatterille kirjoitettua draamaa häneltä on saatu harvoin. Hänen romaaniensa dramatisointeja on toki nähty teattereissa pitkin maata jo kolmen vuosikymmenen ajan, mutta edellinen varta vasten näyttämölle (eli Martti Suosalolle monodraamaksi) kirjoitettu teksti oli Palvelija Helsingin kaupunginteatterissa 2015.

Ihmisiksi-esityksestä välittyy monin paikoin, että väline ei ole kirjailijalle se tutuin. Dialogi on kyllä briljanttia, mutta muuta näyttämöllistä tapahtumaa on tarjolla niukasti. Vasta hoivakotimiljöössä alkaa olla aksöniä, mikä on sikäli paradoksaalista, että Matin ja Liisan hoivattavat lojuvat enimmäkseen liikumattomina sängyissään.

Ohjaaja Tuomo Rämö sekä näyttelijät Elina Rintala (Liisa), Matti Hakulinen (Matti) ja Eeva Hakulinen (yhteiskuntavirkailija) tekevät yhdessä lavastaja Mika Haarasen kanssa parhaansa, jotta näyttämöllä olisi muutakin kuin puhetta, mutta silti nokkela ja satiirisena pureva dialogi on se mikä Ihmisiksi-esitystä vie, ja mikä siitä mieleen jää. Eli muun muassa sellainen havainto, että kun jätemäen ”luonnontilainen” olio tulee hyväksytyksi yhteiskunnan jäseneksi eli ihmiseksi, hän muuttuu siinä samassa tunnekylmäksi ja kyyniseksi.

Välillä ajattelin, että Ihmisiksi-teksti saattaisi toimia parhaiten kuunnelmana, jollaisia Hotakainen kirjoittikin 1990-luvulla puolenkymmentä. Paitsi että 2020-luvulla perinteinen kuunnelmatuotanto on ”podcast”-orientoituneessa Ylessä ajettu niin pohjiin, ettei laatukirjailijoidenkaan taida olla viisasta panostaa sille saralle.