Kolmikon tuotanto kattaa muun muassa romaaneja, novelleja, esseitä, virsiä ja runoja… listaa voisi vielä jatkaa pitkälle. Siskosten välinen kirjeenvaihtokin lasketaan tuhansissa.

Teatterintekijä Tiina Puumalaisen sekä käsikirjoittaja ja teatterintutkija Hanna Suutelan kirjoittama näytelmä Kurjet risteyttää sujuvasti faktan ja fiktion. Hallitussa kokonaisuudessa on paljon kuviteltua, mutta selkärankana toimii kuitenkin todelliset ihmiset ja eletyt elämät. Lopputulemana on historialliseen ja tutkimustiedolliseen raamiin asetettu aikuisten satu.

TÄYTYY TODETA, että Kurjet alkaa jäykästi. Eletään ajallisesti 1930-lukua, ja sisarukset ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan hiljattain kuollutta veljeään, kirjailija Kaarle Krohnia (Nicke Lignnell). Siskosten lisäksi paikalla on toinen veli, säveltäjä Ilmari Krohn (Harri Nousiainen) ja tämän vaimo kirjailija Hilja Haahti (Paula Siimes) sekä kieli- ja valtiomies E. N. Setälä (Esa-Matti Long). Kohtaamisessa ja kohtauksessa on paljon sovinnaista jutustelua sekä patsastelua, ja hetken ehdin jo huolestua, että onko esityksessä tarjolla vain joukko puhuvia päitä.

Mutta sitten esitys nytkähtää toiselle vaihteelle. Viimeistään perheen euforinen muistelo oman suvun vaiheista notkistaa näyttämötapahtumia. Lavalla vilahtavat lyhyessä ajassa niin suvun kantaisä Abraham Krohn ja Katariina Suuri kuin tarumaisia mittasuhteita saava, Viipurin seudulla sijaitseva Kiiskilän sukukartano.

Esitys rakentuu visuaalisesti kiinnostavalla tavalla. Teppo Järvisen lavastussuunnittelua hallitsevat massiiviset, puiset kirjahyllyt, jotka seisovat aluksi rauhallisena lavan takaseinustalla. Yhtenäinen näyttämökuva kuitenkin pirstaloituu toiselle puoliajalle tultaessa kollaasimaiseksi näkymäksi, mikä näyttää siskokset omien elämiensä keskiössä.

Kirjoittaminen toki yhdistää, mutta samalla tulee näkyväksi siskosten väliset erot ja jännitteet. Siinä missä Aino Kallas on laajasti tunnustettu kirjailija ja maailmankansalainen, on Aune Krohn syrjäänvetäytyvämpi, ja luo uraansa uskonnollisten tekstien parissa. Hän myös joutui huolehtimaan yksin masentuneesta äidistään, katkeruuteenkin asti. Helmi Krohn taas kulki omia polkujaan, kirjoitti ja teki toimittajan töitä sekä kiinnostui spiritualismista.

PÄÄOSIA ESITTÄVÄT Kristiina Halttu (Helmi), Katarina Kaitue (Aino) ja Pirjo Määttä (Aune) tekevät kaikki vakuuttavat suoritukset ja tuntuvat solahtavan rooleihinsa pakottomasti. Hahmot piirtyvät esiin kolmiulotteisina, osana sisarusparvea mutta silti yksilöinä. Sivuosista mieleenpainuvin on ehdottomasti Paula Siimeksen hienosti tulkitsema äiti Minna Krohn, joka vaeltaa synkkänä entiteettinä kirjahyllyjen ja tyttäriensä välissä, eikä saa karistettua harteiltaan aviomiehensä Juliuksen traagista kuolemaa.

Esityksessä Krohnin sisaria peilataan myös Tšehov-klassikon kolmeen sisareen. Moskovan sijaan Krohnin siskokset haikailevat kuka minnekin, maailmalle ja Lontooseen, oman työpöydän ääreen, rauhaan, jotta saisi kirjoittaa ja ajatella. Tšehovin henkilöhahmojen paikallaan polkeva raukeus ei kuitenkaan asetu linjaan Krohnien työn eetoksen kanssa. Koko ajan on kirjoitettava ja tehtävä työtä, sillä se on ainoa keino hahmottaa itseään ja maailmaa sekä selvitä nurkan takana kasautuvista laskuista.

Krohnit saivat koulutuksen merkitystä korostaneen kasvatuksen, jossa naisten rooli nähtiin vähintäänkin yhtä tärkeänä kuin miesten. Tästä huolimatta jokainen heistä joutui yhä uudestaan vastatusten ahtaiden lokeroiden kanssa.

Esityksen yhteiskunnallisuus nousee juuri naisen aseman kuvaamisesta ja sivistyksen merkityksen näyttämöllistämisestä, mikä heijastuu suoraan tämän päivän keskusteluunn sivistysvaltiomme tilasta. Loppua kohden jälleen yhtenäistyvä näyttämökuva täydentyy hienosti tavalla, jossa sanoja ei enää tarvita.