Kun Q-teatteri aloitti toimintansa 34 vuotta sitten, heti toisena tuotantona nähtiin Antti Raivion kirjoittama ja ohjaama autofiktiivinen kasvudraama Skavabölen pojat, josta Huokausten laakso -jatko-osineen tuli yksi 1990-luvun tärkeimmistä kotimaisista kantaesityksistä.

Seuraavalla vuosikymmenellä Q-teatterin kovin “merkkituote” oli poikkeuksellisesti ulkomaista alkuperää, Antti Hietalan ohjaus ja sovitus Alfred Döblinin romaanijärkäleestä Berlin Alexanderplatz.
2010-luvun “The Juttu” oli Kaspar Hauser, jonka hypetys tosin kiehui mielestäni jo yli; superlatiiveista tuli hyperlatiivejä, mutta minulle se oli vain kategoriaa “ihan kiva”.

Tälle vuosikymmenelle Q:ssa hyökättiin heti voimalla, kun teatterin uudeksi taiteelliseksi veturiksi valittu Juho Mantere antoi näytteen suuntaviivoistaan Toksisella kabareella. Siitä ei kuitenkaan isoista hehkutuksista huolimatta päässyt muodostumaan ison T:n tapausta, sillä pandemiarajoitukset runnoivat sen kantaesityskauden torsoksi – itsekin näin sen vain livestriiminä eli vajaatehoisena versiona.

LAMA-AJAN LAPSUUTTA monesta vinkkelistä havainnoiva Uuteen nousuun on kahden lapsiaikalaisen eli kokemusasiantuntijan, vuonna 1987 syntyneiden Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama hurja teatterileikki.

Esitys on tavallaan juoninäytelmä, joka etenee löyhällä kronologialla 1990-luvun puolivälistä kymmenisen vuotta eteenpäin. Samalla Uuteen nousuun on silti myös kabareemaista episoditeatteria; varsinaiset laulunumerot siitä puuttuvat, mutta siinä soi kokonaisvaltaisena ysärin aika karsea ääniraita eurodanceineen, britneyspearseineen ja mahtiballadeineen. Musa on kuitenkin läsnä enemmän häpeämättömän nostalgisena kuin ironisena, mikä on jotenkin vapauttavaa. (Ironisinta koko hommassa on ehkä se, että viime vuosikymmenellä ilmestyi self help -kirja, jolla on ihan sama nimi kuin tällä näytelmällä).

Juho Mantere näyttää tutkineen myös Brechtinsä huolella, sillä vieraannutuskeinoja neljännen seinän poistoon on käytössä kosolti. Näyttämöltä paljastuu päähenkilönelikon reunion-prologin jälkeen koulun juhlasalin näyttämö, joten niitä rikottavia seiniä on tavallaan 1+1, ja sen hoitaa tehokkaasti muun muassa herkeämätön livevideointi, joka näyttää koko seinän leveydeltä tai monilta pienemmiltä screeneiltä lähikuvia suoraan kameralle näyttelevistä ihmisistä. Katsomon puolellakin seikkaillaan, kirjaimellisesti, kun lamalapset lähtevät kameran seuraamana fantasiatripille yksisarvispäisen Eskoaho-demonin johdatuksella.

Kyllä, vuoden 1987 tienoilla syntyneen neljän pääroolihahmon, Jossun (‘tuominen), Jessen (Riipinen), Inkan (Karhu) ja Pyryn (Lopperi) mielissä ja tv-kanavilla kansasta huolehtii 90-luvun laman yhdeksi henkilöitymäksi tullut Esko Aho, joka ei lapsille näyttäydy lama-ajan pääministerinä eli Pula-Ahona, vaan aikuisten manaamana kaiken pahan alkudemonina. Ne aikuiset eli muun muassa Jossun ja pikkuveljensä Jessen laman uhrina kärvistelevä isä tai vastaavasti inkan varakas, vaikean ajan tuskatta läpi luoviva perhe ovat vahvoja karikatyyrejä, joille me katsojat aluksi naurahtelemme, mutta sen virneen tapausten kulku edetessään hyydyttää.

ESITYS ON kaksijakoinen, tyyppiä “itku pitkästä ilosta”. Alkuosan lapset rallattelevat menemään huolettomina peruskoululaisina ysärin uuden, yltäkylläisen audiovisuaalisen tauhkan vieminä. Ihmeiden ihme, world wide web imaisee monenlaisiin kuumottaviin peleihin. Lama vaanii varjoissa, mutta muksujen maailmassa on vielä ikuinen kesä. Riittää, kun Prätkähiiret pörräävät televisiosta tajuntaan ja Backstreet Boysit ovat söpöjä.

Kakkospuoliskolla tunnelma taittuu. Pankkikatastrofi vaatii uhrinsa, maailmassa tapahtuu kamalia, teiniangsti alkaa iskeä päälle, Johannan 18-vuotisbileet meinaavat lähteä näpeistä. Niin myös ohjaajalta, sillä kohtaus venyy turhan pitkäksi ja menettää tehojaan.

Nykyhetkestä katsoen ehkä pelottavimmillaan esitys on näyttäessään Boris Jeltsinin jäähyväissoperruksen, jossa alkoholisoitunut presidentti toivottaa videolla seuraajalleen Vladimir Vladimirovits Putinille onnea ja menestystä. Oli vuosituhannen viimenen päivä. Se Putin on vallassa yhä.

Mantereen ja Anna Brotkinin kimppateksti ei ole katkera, kostonhimoinen tai jälkiviisas. Se on kypsästi pirullinen ja harkitusti hauska. Lamasta ei paisuteta myyttistä aikakautta, mutta sen tekijöihin pureudutaan enemmän leikkimielisen mysteerinratkaisun kuin taloustieteellisen analyysin kautta.

Uuteen nousuun on audiovisuaalisesti hyvin tehokas esitys. Ville Seppäsen Pekka Kiiliäisen hienoja video- ja audioratkaisujakin syvemmältä rouhaisevat silti neljä upeaa näyttelijää. He eivät näyttele seitsemästä 18-vuotiaiksi varttuvia hahmojaan infantiilisesti vaan ilot ja surut, häkellykset ja raivot pulppuavat heistä aitoina, eletyn oloisina.
Vaikka varsinaisia laman lapsia eli esittämiensä ikäisiä nelikosta ei taida olla kuin 1988 syntynyt Riipinen, heistä välittyy vaikuttavasti se hämmennys, mitä tuo epävarma aika tuotti niin lapsissa kuin aikuisissa.

KATSOIN ESITYKSEN sellaisen ihmisen seurassa, jolla on sama syntymävuosi kuin Anna Brotkinilla ja Juho Mantareella. Hän siis oli näytelmän varsinainen kohderyhmäläinen, minä taas etäämmältä, eri aikaperspektiivistä tarkkaileva. Enimmäkseen samoista asioista me kuitenkin vaikutuimme, samoille jutuille nauroimme. Voi olla, että olimme esityksen loputtua fiiliksissä vähän eri tavoin, mutta isosti kumpikin.

Niinhän se on, että eri aikoina ja eri oloissa lapsuuksilla on silti yhteiset nimittäjät. Eri normit, mutta sama uhma. Eri idolit, mutta sama huvittava fanitus. Samat rajojen kokeilut, ylilyönnit ja rimanalitukset, aina.

Siksi Uuteen nousuun loi tuttuudun tunnetta myös kaltaiselleni 1960-70-luvun taitteen molemmin puolin lapsuuttaan ja varhaisteiniyttään eläneelle. Ennen kaikkea se antoi kääkkäosaston katsojallekin teatterielämyksen, ja osallisuuden sukupolvikokemukseen.